torstai 13. huhtikuuta 2017

Renessanssikirja sai arvoisensa kodin sivistyksen temppelissä!


Assyriologilla on erityisen hyvä mieli. Liki 500 vuotta vanha kirja, Caius Plinius Secunduksen (23-79) Naturalis Historia,  painettu Kölnissä 1524, sai eilen arvoisensa uuden ja hyvän kodin Kansalliskirjastossa.

Kirjan tarina perheessämme alkoi näin: Lahjoittajien isä Jussi Aro (1928-1983) matkusti opettajansa Armas Salosen (1915-1981) kanssa Pariisiin assyriologikongressiin.
Kongressin jälkeen tapahtui seuraavaa:
Meillä kotona Tapiolassa kirjaa säilytettiin ihan avoimessa kirjahyllyssä ja me lapset saimme sitä myös varovasti selailla. Näin tuettiin lasten luonnollista suhdetta ja "ystävyyttä" kirjoihin, myös sellaisiin, jotka olivat vanhoja ja joiden teksti oli kirjoitettu jollain kuolleella kielellä (tässä tapauksessa latina). "Pliniuksemme" on osa henkistä kasvutarinaamme ja mentaalihistoriaamme ja se on vaikuttanut meihin varmasti monellakin tasolla. Arkeologiassa on viime aikoina sovellettu tutkimusmetodia, jossa tutkitaan esineen biografiaa eli elinkaarta -- missä kaikkialla esine on kulkenut, missä käytetty ja säilytetty, kuka sen on omistanut, millaisia uusia merkityksiä se on saanut. Vanha kirja on osa sisarusteni ja minun identiteettiä. Joku toinen omistaja ja/tai lukija oli jättänyt sivujen väliin käsinkirjoitetun muistilapun. 
Olen erittäin kiitollinen sisaruksilleni, että teimme lahjoituksen yhdessä, ja suurin osa meistä oli eilen myös luovuttamassa opusta Kansalliskirjastossa. Hetki oli hieno ja tällaisen esineen rahallinen arvo kutistuu mitättömäksi sen rinnalla, että Pliniuksestamme tulee konservoinnin jälkeen osa yhteistä kulttuuriomaisuuttamme. 

Säilytyspaikkana Kansalliskirjastomme on ehdottomasti paras ja sopivin. Isämme rakasti vanhojen kirjojen ohella tätä kaunista kirjastoa ja henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että rakennus on Suomen kaunein. Nykyhallitus sai koulutusleikkauksistaan jo näkyviä risuja kuntavaaleissa, ja meidän valintamme oli osoittaa kunnioitustamme Helsingin yliopistolle ja Kansalliskirjastolle (joka on yliopiston alainen laitos) nimenomaan tieteen ja tiedekulttuurin instituutioina. Koetamme omalta osaltamme pitää yllä Suomea sivistysvaltiona, vaikka se näiden korkeimpien voimien painostaessa voikin näinä aikoina tuntua vaikealta :).

Ja tässä käytän vielä kerran tilaisuutta sanoa KIITOS myös koko Kansalliskirjaston henkilökunnalle, vahtimestareista ylikirjastonhoitajaan. Olen vuodesta 1992 ollut Kansalliskirjaston kokoelmien aktiivinen käyttäjä. En ole heille pelkkä anonyymi asiakas, monet heistä tuntevat minut nimeltä ja tietävät omituiset kirjatilaukseni sekä sen, että muistan kirjat niiden kansien värien perusteella. Ilman heidän apuaan tutkijan työni olisi hyvin paljon vaikeampaa. 

sunnuntai 2. huhtikuuta 2017

Vilpitön mieli jatkopostaus: kirjailijatapaaminen Tammella

Assyriologi postasi alkuvuodesta Jouni Rannan ja Marko Erolan paljastuskirjasta Vilpitön mieli. Miten myin Suomen täyteen väärennettyä taidetta (Tammi 2017). Keskiviikkona lähdin ennen Helsingin yliopistossa järjestettyä Pecha Kuchaa käymään Tammella, missä järjestettiin kirjan tiimoilta tapahtuma. Tässä lyhyesti pari huomiota tapahtumasta.
Kuten aikaisemmassa postauksessani totean, kirja ei kerro ainoastaan siitä miten Ranta omien sanojensa mukaan myi Suomen täyteen väärennettyä taidetta vaan se on erikoinen minä-muotoon kirjoitettu "kasvukertomus" ilmeisen lahjakkaasta "alakastiin" kuuluvasta miehestä, joka vielä kaikkien elämänvaiheidensa jälkeenkään ei pääse eroon alemmuuskompleksistaan ja jolla on palava halu tuoda itsensä ja oma versionsa tapahtumista esille. Kirjan keskiössä eivät siis ole taideväärennösten ja väärennetyn taiteen kaupan ympärillä vellovat päivänpolttavat kysymykset, vaan rikoksistaan tuomittu taidekauppias itse.

Lähtiessäni tapahtumaan en oikein tiennyt mitä odottaa. Ilmoituksessa ei kerrottu kuka kirjan tekijöitä haastattelee eikä lähestymiskulmaa siten paljastettu. Haastattelun vetänyt kustantamon oma edustaja (nimi ei valitettavasti jäänyt mieleen, eikä Tammen kotisivuilla ole henkilöstön esittelyä kuvien kera) ei ollut kirjan sisällön (kasvukertomus & väärennetyn taiteen kauppa) asiantuntija. Esitetyt kysymykset eivät olleet järin mielenkiintoisia, kirjaa kehuttiin rohkeaksi esilletuloksi, mutta siitäkin voidaan olla montaa mieltä (palavassa halussa saada oma ego esille ei minun mielestäni ole mitään rohkeaa). Ranta kehui sitä, miten oli ennustettu hänen päälleen satavan tekstin johdosta tukku kunnianloukkaussyytteitä, mutta näin ei ole käynyt.

Haastattelu oli lattea. Mielessäni kävi heti kysymys: miksi Tammi ei ollut hankkinut paikalle jotakuta "vastapuolen" edustajaa haastattelemaan -- taidehistorioitsijaa tai huutokauppa-asiantuntijaa? Ymmärrän täysin sen, ettei Erola halunnut tehdä kirjasta journalistista tutkimusta, vaan hän keskittyi ainoastaan Rannan tarinaan eikä hänellä todellakaan ollut mitään velvotteita antaa kirjassa "vastapuolelle" mahdollisuutta esittää omaa versiotaan tapahtumista. Mutta juuri sen vuoksi olisi ollut huippua jos "vastapuoli" olisi haastattelussa voinut haastaa kirjan kirjoittajat. Tämä olisi mielestäni asettanut myös kirjan kustantajan edullisempaan valoon -- nyt jäi tunne, että kirja on otettu kustannusohjelmaan vain dollarinkuvat silmissä. Menetimme todennäköisesti monta mielenkiintoista kysymystä ja näkökulmaa. Toisaalla yleisöstä haastattelun jälkeen esitetyt kysymykset ja kirjoittajien niihin antamat vastaukset paljastivat niin suuret aukot heidän tiedoissaan, että "korkeammalla" tasolla kulkenut keskustelu oli varmasti aivan mahdoton toiveuni omalta puoleltani. Rannan persoonasta ja avuista minulle oli muodostunut jo kuva hänen elämäkertansa perusteella, häneltä ei odottanut oikeastaan mitään. Erolan olin mieltänyt fiksummaksi ja oletin, että vaikka kirja on vain Rannan kertomus, olisi tutkiva journalisti edes jollain tasolla perehtynyt itse aiheeseen, taiteeseen ja siihen mitä taideväärennöskentällä tapahtuu/on tapahtunut Suomen ulkopuolella. Karvani nousivat pystyyn monesta vastauksesta ja heitosta, esim. siitä kuinka 70% roomalaisista patsaista on kuulemma väärennöksiä (= Erola). Tai että kuuluisan taiteilijan ateljeessa oppilaan maalaama työ on väärennös (= Ranta). Kun puhujat/kirjoittajat eivät hallitse termejä "taide", "taideteos", "kopio", "väärennös" jne., muuttuvat lausunnot onnettomaksi ja virheelliseksi räpeltämiseksi.

Taide kun on pohjimmiltaan jotain aivan muuta kuin se tekninen suoritus, esimerkiksi siveltimen veto -- se mitä Veli Seppä teki ja jossa hän oli kiistatta hyvä. Taideteoksen tekninen suoritus, etenkin muissa kuin maalauksissa, on verrattain usein jonkun muun kuin taiteilijan itsensä tekemä, niin muinaisuudessa kuin nykyaikanakin. Silti nämä työt eivät ole "väärennöksiä".  Tätä aihetta olisi varmasti tarpeen valottaa taiteesta tietämättömille hieman enemmänkin, mutta näistä kenties yksityiskohtaisemmin joku toinen kerta.

Hieman huvittuneena kuuntelin Rannan neuvoja miten "epävarma" (= väärennös) maalaus kannattaisi nyt mieluummin jättää kodin seinälle roikkumaan ja toivoa, että se vuosikymmenien myötä muuttuisi jollain poppaskonstilla aidoksi -- jotta perilliset voisivat sitten myöhemmin myydä sen voittoa vastaan eteenpäin "aitona". Uskon että Suomenkin taidemarkkinoilla on nyt osaltaan Rannan oman kirjan myötä opittu yksi tärkeä seikka: provenienssin tarkistaminen jokaisen isomman taidehankinnan kohdalla. Jos haluaa kylvää riidan ja mielipahan siemeniä lapsilleen tai muille perillisille niin sitten voi jättää taulunsa tutkimatta. Kaikki vastuulliset taiteen omistajat tekevät tarkistukset nyt, vain näin saadaan ne kenties tuhannet väitetyt väärennökset pois kierrosta. 

Edelleen Ranta suurena "asiantuntijana" neuvoi kysyjää hankkimaan taidetta suoraan nykytaiteilijoilta. Tämä on erittäin suositeltavaa, kunhan muistaa, että sijoitusmielessä sitä ei ehkä kuitenkaan kannata tehdä. Kukaan ei osaa ennustaa kenen taide nousee myöhemmin arvoon arvaamattomaan ja jos seuraa vähänkin esimerkiksi huutokaupoissa toteutuneita hintoja, tietää minkälaisissa jälleenmyyntihinnoissa liikutaan. Hylkää siis taidesijoittaminen ja hintojen tuijottelu -- osta taidetta omaksi iloksi ja privaatin nautinnon lähteeksi. Säilytä taideteoksen tiedot ja kuitit niin, että perillisesi saavat ne varmasti. Sijoita mieluummin omaan sivistykseesi ja lastesi koulutukseen. Ne maksavat itsensä moninkertaisesti takaisin. 

sunnuntai 19. maaliskuuta 2017

Voi Lenita minkä teit!

Assyriologi kiepautti keskiviikkona luentonsa jälkeen kotimatkalla kirjakauppaan ja hankki itselleen Lenita Airiston (1937- ) muistelmateoksen Elämäni ja isänmaani (Bazar 2017). Tämä hankinta perustui ainoastaan lievään ärsyyntymiseen ja kapinahengen tunteeseen, jonka olin kokenut muutamaa päivää aikaisemmin kun luin erään tuttavani (myös eläköitynyt, naimaton ja lapseton, koulutettu naishenkilö) twiitin:

Suosittelen Lenitalle ja Aira Samulinille vapautusta epätoivoisesta julkisuudesta. Olisiko jo aika viettää yksityistä vanhuutta.

Voi apua... Kahdeksankymppiset eläväiset ja energiset naiset julkaisevat muistelmateoksiaan ja ovat olleet vuosikymmeniä vahvasti julkisuuden valokeilassa, aivan omilla ansioillaan. Epätoivoisesta itsensä tyrkyttämisestä tässä nyt ei ainakaan ole kyse. Molemmat rautarouvat ovat ehdottomasti tärkeitä palasia suomalaista kulttuurihistoriaa enkä soisi ketään ikäihmistä suljettavaksi neljän seinän sisään viettämään yksityistä vanhuutta jos on halua rikastuttaa yhteiskuntaamme tarinoilla ja elämänkokemuksella. Tänä aikana me tarvitsemme nämä muistelmat sekä myös kaikki julkiset esiintymiset, ehdottomasti. Kulttuuri kukoistaa -- blogissa tämänkaltaisista voimaannuttavista seikoista voi lukea enemmän.

Etenkään nuorena naisena en ihaillut Lenitaa -- oma körttitaustani on tehnyt minusta enemmänkin alatien kulkijan, sellaisen jolta ei vain irtoa äänekästä ja räväkkää naurua ja jolle kaikenlainen sosiaalisuus on vain vuosien aikana opittua, ei luontaista lainkaan. Minulle on kuitenkin jäänyt 1980-luvun puolivälistä mieleen hetki Akateemisen Kirjakaupan paperiosastolla, ollessani siellä kesätöissä. Lenita pyrähti sisään, täytti koko osaston läsnäolollaan ja toi työkaverille pussillisen mansikoita: kollega oli jonain edellisenä päivänä joustanut Lenitan suhteen henkilötodistuksen puuttuessa ja kiitollisuuttaan hän sitten osoitti mansikkapussillisella. Pieni ele, suuri vaikutus. Mieleen jäi ihminen, joka ei vaatinut erikoiskohtelua, mutta arvosti sitä, että kollega ei ollut heittäytynyt pikkumaiseksi. Minä opin myös tästä -- pienistäkin poikkeavista palveluksista on syytä kiittää tavalla taikka toisella.

Ihmisen persoonaa ei tarvitse ihailla mutta hänen elämäntyötään voi silti arvostaa. Nostan myös hattuni korkealle Lenitan rohkeudelle tehdä muistelmistaan täydellisesti hänen näköisensä teos: muotilehti, yli tuhat kuvaa ja teksti on rakennettu enemmän kuvien ja lehtileikkeiden varaan kuin toisinpäin. Sanattomaksi vetävä AJANKUVA (anteeksi kapiteelit!) -- tähän kirjaan voi palata useampia kertoja ja aina tulee löytämään jotain uutta. Minua kiehtovat erityisesti eri maailman kolkissa antiikkisilla raunioilla ja muissa kulttuuriperintökohteissa tehdyt muotikuvat.

Lenitaa arvostan myös hänen kielitaitonsa vuoksi. Saksa on tärkeä kieli, eihän siitä pääse mihinkään. Pienenä faktalipsahduksena kirjassa esitetään, että Stuttgart ja Baden-Württemberg olisi Saksan teollisuuden ydinalue BMW-autoineen (s. 47). Teollisuuden ydinalueita Saksassa on useampia ja olisipa mielenkiintoista kuulla, mitä oikea svaabilainen Mercedes-Benz -johtaja ajattelisi siitä, että bemareita, eli huumorimielessä myös "bayrische Mistwagen"eiksi kutsuttuja autoja luullaan valmistettavan heidän alueellaan :).

Entä kirjan teksti? Hyvin erikoinen ratkaisu on ollut limittää Suomen itsenäisyyden ajan historia Lenitan omaan tarinaan. Tässä riittää historiantutkijoille ja sosiologeille analysoitavaa. Puolisoni, oman perheemme prosopografinen asiantuntija, kiinnitti huomiota siihen, että Lenita uskoo olevansa isänsä puolelta saksalainen. Tämä näyttää kuitenkin olevan aivan puhdas identiteetin konstruointi jos tällä hetkellä saatavilla olevat tiedot lainkaan pitävät paikkansa. Edelleen Lenitan isän nimenvaihdos Brutoffista Airistoksi tapahtui jo vuonna 1913 eikä sillä siis ollut mitään tekemistä Suomen itsenäistymisen kanssa.

Lehtijutuista olin saanut sen kuvan, että Lenitan muistelmat olisivat aika paljastavat. Lenita kyllä kertoo suhteestaan avioliittoon, siihen miksi lapsettomuus oli hänelle tietoinen valinta ja hän myös kertoo useista rakkaussuhteistaan. Paljastavia intiimejä detaljeja hänen kertomuksissaan ei kuitenkaan ole, itse asiassa hänen tekstinsä vaikenee visusti sekä siitä yksityisestä ihmisestä, joka Lenita oli ja on, että hänen ihmissuhteistaan. Kirjan kuvitus vaikenee vielä enemmän -- valtaosa niistä on julkisissa tiloissa julkisissa tilaisuuksissa otettuja ja etenkin ulkomailta. Lenita ei raota arkielämänsä ympäristöä, yhtään kuvaa hänen omista aikuiselämän kodeistaan ei ole mukana, ei yhden yhtä jouluaaton ruokapöytää tai edes lemmikkiä... Kun vain ajattelee esimerkiksi kahden suomalaisen naiskirjailijan myöhemmällä iällä julkaistuja päiväkirjoja eli Helvi Hämäläisen Päiväkirjat 1955-1988 (WSOY 1994) ja Aila Meriluodon Vaarallista kokea (WSOY 1996) sekä etenkin Tältä kohtaa (Siltala 2010), huomaa eron. Lenita pitää elämänsä itsellään, tiukasti kuin osteri.

Summa summarum: Lenita on kiehtova persoona ja siinä muistelmien vaiheessa, kun hän kertoo 1990-luvulla Israelin työmatkan päätteeksi piipahtaneensa Libanonissa tapaamassa vanhaa rakastettuaan, [m]onien mutkien kautta pääsin Beirutiin ja tapasin Francisin (s. 310), niin minunkin oli pakko alkaa ihailemaan häntä (perussääntö on, että Libanoniin ei pääse jos passissa on Israelin passipoliisin leimoja & varmaankin tämä seikka on se mitä Lenita kuvaa "moniksi mutkiksi"). 

Erityisesti teoksesta jäävät mieleen kaksi asiaa. Ensinnäkin Lenitan inhokkiryhmä näyttää olleen taistolaiset stalinistit, se tulee ilmi useamman kerran. Toisekseen Lenita osoittaa tehneensä hirvittävästi töitä koko elämänsä ja se tietysti näkyy hänen huimassa menestyksessään. Kokonaisuutena Elämäni ja isänmaani jättää silti ohuen vaikutelman, melkein voisin luonnehtia sitä hieman muoviseksi. Ristiriita syntyykin juuri siitä, että Lenita ei varmasti ole pinnallinen tai muovinen, vaan syvästi ja intohimoisesti tunteva huippuälykäs nainen. Hänellä on tarpeeksi viisautta ymmärtää esimerkiksi se, että sota aiheuttaa traumoja myös siviileissä. Minua alkoi valtavasti kiehtomaan kaikenlaiset kysymykset siitä, miten Lenitasta on tullut Lenita? Eli mitä kirjoja hän on lukenut, minkälainen sisäinen kasvutarina hänellä on -- inhimillisemmäksi tarina olisi tullut jos siinä olisi edes hieman enemmän myös elämän vastoinkäymisistä, niitähän meillä kaikilla (menestyksestä huolimatta) on. Toisaalla voimme tässäkin kääntää katsantokannan toisin päin ja ajatella, että tässä on nainen, joka ei sittenkään rohkene tuoda itseään oikeasti toisen arvosteltavaksi.

Suosittelen Lenitan muistelmia ihan kaikille. Tutustukaa avoimin silmin tähän narratiiviin, selatkaa ja lukekaa. Yksi tärkeimmistä sanomista teoksessa on se, että ystävyys- ja rakkaussuhteet ovat ihmisen kallein asia, eikä kenenkään ulkopuolisen tule lähteä niitä moralisoimaan. Kaksi lausetta jotka jäivät mieleen:

En minäkään halunnut vangita itseäni mihinkään rajoihin, vaan ottaa avoimena vastaan uudet kokemukset. (s. 411).

Kun olen kanssasi, minulta ei puutu mitään. (s. 411).


lauantai 11. maaliskuuta 2017

Göran Schildt 100 vuotta

Taidehistorioitsija, kirjailija ja kulttuuripersoona Göran Schildtin (1917-2009) syntymästä on tänään pyöreät sata vuotta. Assyriologin työkiireet ja muut elämän asiat estävät osallistumisen juhliin Turussa. Maaliskuun 11. on jo 34 vuoden ajan ollut minulle erityisen vaikea, isäni kuolinpäivä, joka yhä vaikuttaa pysähdyttävästi ja lamauttavasti mielenliikkeisiin.

Lueskelin kuitenkin aamulla edesmenneen anopin kirjahyllystä nappaamaani kirjaa Epäilyn lahja (Otava 2000), jonka olen kokonaisuudessaan lukenut noin kymmenisen vuotta sitten. Olen myös lukenut suurin piirtein kaikki Schildtin Välimeren ympäristöön sijoittuvat matkakirjat, rakastan niiden mustavalkoisia kuvia -- ne ovat minulle sellainen mennyt maailma, joka oli rauhallisempi ja idyllisempi kuin se maailma, jossa itse matkustan ja koen asioita, vaikka kuvista tunnistankin monia maisemia ja monumentteja (kuten esimerkiksi Palmyran)

Schildtin elämä ja teokset ovat tehneet minuun syvän vaikutuksen. Ihailen hänen rohkeuttaan kulkea omaa tietään ja sitä, että hän on elätti itsensä tekemällä sitä mitä halusi, siellä missä halusi. Tähän minäkin olen viime vuodet pyrkinyt, joskaan en (vielä) onnistunut. 
Palaan myöhemmin tänä keväänä vielä Schildtiin, erityisesti hänen ajatuksiinsa siitä, että:

Nu är det ett faktum att arkeologerna och ruinerna på sätt och vis är fiender (Ikaros' Hav (1957) 157)

Ostialaiset laivat ja majakka toivottavat nyt kaikille Göran Schildtin syntymäpäivää viettäville mukavia juhlia! I Odysseys kölvatten!

sunnuntai 5. maaliskuuta 2017

Potretteja Amoksella ja leijona-guassi!

Assyriologin viikko oli erittäin täynnä kaikenlaista, etupäässä mielenkiintoista. Viime maanantaina olin Turussa puhumassa aiheesta: Irakin, Syyrian ja Turkin kulttuuriperintö: nykytila tutkijan näkökulmasta. Tiistaina piipahdin puolison kanssa (tällä kertaa kutsuttu osapuoli) Amoksella 100 vuotta tulevaisuutta - näyttelyn avajaisissa. Se esittelee suomalaisten yritysjohtajien ja talouselämän vaikuttajien muotokuvia itsenäisyyden ajalta.

Äkkiseltään voisi ajatella, että tässä on nyt maailman tylsin näyttely -- maalauksia pönöttävistä pomoista... Kuvien ja muotokuvien valmistus on kuitenkin yksi niistä asioista, jotka vievät meidät aivan kulttuurimme alkujuurille asti -- muinaiseen Mesopotamiaan, minnekäs muualle. Pitkään kuvat hallitsijoista tai muista merkkihenkilöistä eivät kuitenkaan olleen muotokuvia meidän ymmärtämällä tavalla. Tärkeää ei tuolloin ollut fyysinen yhdennäköisyys esimerkiksi patsaan esittämän henkilön kanssa, vaan silloin kuvaan tavalla taikka toisella liitetty nimi oli olennainen osa muotokuvaa. Patsaaseen kirjoitettu nimi myös yhdisti kuvan erottamattomalla tavalla itse henkilöön. Jos tuhosit muotokuvan, tuhosit samalla myös sitä esittäneen henkilön ja/tai hänen muistonsa. Kuva tai muotokuva ei siis ollut pelkkä kuva vaan osa ihmistä.

Perinteisiä "moderneja" muotokuvia on valmistettu jo vuosisatoja ja jollain tavalla tuntuu, että koko genre on hieman jämähtänyt paikoilleen. Tämä saattaa johtua myös siitä, että muotokuvia teetettäessä kuvan tilaajalla on paljon mahdollisuuksia vaikuttaa lopputulokseen ja vain harvoin, ilmeisesti, uskalletaan kokeilla jotain uutta. Silloin, varsinkin maalauksissa, huomio kiinnittyy (tahtomattaankin) taustaan: usein henkilön kanssa kuvatut maisemat ja/tai parafernaaliat kertovat jotain heidän juuristaan, nykyisestä kontekstistaan, ammatistaan tai harrastuksistaan. Lempilemmikki saattaa myös tulla kuvatuksi mukaan.
Lähes kaikki näyttelyn muotokuvat kuuluvat tähän hyvin perinteiseen genreen. Esittelylehtisessä kysellään miksi Antti Favénin (1882-1948) maalaamassa  Gösta Serlachiuksen (1878-1942) muotokuvassa karttapallo näyttää Afrikkaa ja Aasiaa (Mänttää ei edes oikein näy). Sitä minäkin jäin ihmettelemään. 
Hienoinen yllätys oli Jorma Ollila (1950-), joka on ilmeisesti tahtonut tulla kuvatuksi kuin yliopisto-oppinut, taustalla kun on tummasävyinen hylly täynnä mielenkiintoisen näköisiä vanhemmanpuoleisia kirjarariteetteja. Tämä Adrian Gottliebin teos ei millään tavalla erottuisi esimerkiksi Helsingin yliopiston vanhan puolen luentosalien kuvagallerioissa. 

Näyttelyn perältä löytyi kuitenkin valtavan mielenkiintoinen yllätys: Saara Ekströmin vain muutama vuosi sitten valmistunut Saara Ekströmin "videomuotokuva" Björn Teiristä (1969- ). Vihdoinkin jotain uutta! Jäin lumoutuneena katsomaan kuvassa lenteleviä perhosia, miettimään karttapallon ja pöydälle asetetun kukkavaasin, mutta erityisesti seinälle kiinnittettyjen lentokoneenkuvien merkitystä.  Hieman petyin kuitenkin, kun lehtisestä luin, että nämä parafernaaliat on ilmeisesti lainattu alankomaalaisesta taiteesta ja "... näyttävät siksi viittaavan enemmän muotokuvamaalauksen traditioon kuin itse muotokuvattavaan". Ja minä kun luulin, että tässäpä kiehtova ja mysteriöösi tavaratalonjohtaja! Yhtäkaikki, Amokselle kannattaa mennä katsomaan nämä kuuluisat herrat (ja muutama rouvakin on päässyt mukaan), ja etenkin Ekströmin Teir!

Tämän aurinkoisen sunnuntain kohokohta oli pyrähdys Galleria Saimaan. Siellä on nyt kolmen viikon ajan esillä Anja Karkku-Hohdin guasseja. Viikko sitten näin sosiaalisessa mediassa kuvan työstä, josta välittömästi tuli tunne, että se on minulle tehty. Leijona! Harvoin sydämeni sanoo niin vahvasti, että taideteos on pakko saada, tämä puhutteli minua jo ennen kuin olin nähnyt sen oikeasti. Kolmen viikon päästä haen sen ja ripustan tänne työhuoneeseeni. Inspiroimaan tutkimuksiani muinaisista leijonista. 

sunnuntai 19. helmikuuta 2017

Joulupukki toi 2: Jukka Viikilä, Akvarelleja Engelin kaupungista

Finlandia-voittaja, Jukka Viikilän Akvarelleja Engelin kaupungista (Gummerus 2016) oli toinen assyriologin joululahjaksi saamista kirjoista. (Kuulostaako vähäiseltä, että sain vain kaksi kirjaa joululahjaksi? Tämä johtuu siitä, että ostan kirjoja koko ajan ja myös puolisolla on vaikeuksia osaa minulle kirjoja, koska hänkään ei pysy perässä siinä mitä minulla jo on ja mitä ei... Teen siis täsmätoiveita.) Olisin halunnut postata kirjasta jo paljon aikaisemmin, mutta kaikenlaiset myöhäisheettiläiset leijonat, luentokurssin pitämiset ja muut työkiireet ovat koko ajan ajaneet edelle.
Finlandia-palkitusta romaanista on tietysti tähän mennessä kirjoitettu hurjasti arvioita, ylistystä ja blogipostauksia. Jo keväällä kun ensimmäiset postaukset tulivat, ja niitä luin, tiesin että tämä on "minun kirjani", tämän tahdon lukea. Enkä pettynyt. Nautin joka sivusta ja joka lauseesta. Nautin Viikilän runollisesta kielestä ja 1800-luvun alun helsinkiläismiljööstä. Kuinka herkullinen onkaan saksalaisen arkkitehdin hahmo, jonka kynästä lähtenyttä pääkaupunkimme monumentaalikeskustaa saamme yhä ihailla!

Viikilän tekstiä lukiessani mieleni alkoi maalata omia akvarellejaan. Talven valo, juuri nyt niin ajankohtainen:

Täällä pohjoisessa me rakastumme kylmään valoon, pakkasaurinkoon, joka ikkunasta tunkeillessaan mitätöi siivoojien työn ja lämmittää sydämen. Kesällä sydän on märkä ja auringon porotus vain läkähdyttää ja laiskistuttaa, talviauringon terävä veitsi sitä vastoin leikkaa ajatukset erilleen ja valaisee ne läpikotaisin kuin seinättömät huoneet (s. 68).

Johan Carl Ludwig Engelin (1778-1840) elämä Helsingissä ei ole aina kovin auvoista. Hän ikävöi Berliiniin, Helsinki on pahaista periferiaa, vaikka periferiassa arkkitehti saakin periaatteessa toteuttaa itseään. Usein tuntuu, että hän on suorastaan masentunut. Minunkaltaiseeni lukijaan tällainen melankolisuus kuitenkin uppoaa, samoin Engelin aivoitukset ja pienet huomiot:

Suurimmat nautinnot ovat ilmaisia ja käsiemme kohdallalla. Suoran viivan piirtäminen on minulle tänään enemmän kuin mikään muu. Siinä on koko ihmisenä olemisen tapahtuma yksinkertaisimmassa muodossaan, kaikki ylpeys ja kaikki nautinto (s. 84).

Ja aivan kuin Viikilä olisi tiennyt, että rakastan romaaneja, joihin upotetaan jotain, mikä on minulle tuttua ja tärkeää. Mistä Viikilä tiesi, että huokailen ihastuksesta (?), kun käännän sivulle 124 ja luen:

Senffin yöpöydällä on kirja minun hyllystäni: Gedanken über die Nachahmung der griechischen Werke in der Malerei und Bildhauerkunst. Vaikka laina on luvaton, en voi moittia häntä siitä. Niin tärkeä se on lukea. 

Arkkitehtiharjoittelija oli luvatta nipistänyt Engelin kokoelmasta Johann Joachim Winckelmannin (1717-1768) ensimmäisen teoksen jossa itää sen uusklassisen tyylisuunnan siemen, jota Engel omassa rakennustaiteessaan niin sydänveriään myöten edusti. Viikilä jatkaa tätä aihetta (s. 131):

Otin taas esille vanhan Winckelmannin. Kirjoitan siitä ylös tämän viisaan mietteen: "Kauneus on moninaisuutta yksinkertaisessa: ..."

Huokaan siis uudestaan ihastuksesta -- tiedämmekö oliko Engelin kirjastossa todellakin Winckelmannin teoksia? Kansalliskirjaston kokoelmissa niitä on, suuri osa Monrepos'n kartanon kokoelmasta. Sen sijaan en arvosta sitä, että Viikilä on ottanut tekstiinsä suoran lainauksen Vesa Oittisen tekemästä Winckelmann -tekstin käännöksestä (Jalosta yksinkertaisuudesta. Kirjoituksia antiikin taiteesta ja arkkitehtuurista (1992) s. 91) mainitsematta lainaustaan romaaninsa päätteeksi "Kiitokset"-osiossa. Nyt syntyy vaikutelma, että Viikilä on itse kääntänyt kappaleen Winckelmannin alkuperäisteoksesta.


Myös Georg August Wallin (1811-1852) on ujutettu mukaan (s. 169):

Muistan arabivaatteisiin pukeutuneen uroksen patsastelemassa yliopiston valmistumisjuhlassa. Kaikesta näki, ettei hän uteliaiden piiritykseltä ollut edes huomannut rakennustani.

Beduiiniasuun pukeutuneen Wallinin muotokuva on yhä Helsingin yliopiston päärakennuksen opettajien lehtisalissa. Sinne oma isäni vei minut sitä katsomaan kun olin hyvin pieni tyttö, mutta muistan tapahtuman kuin eilisen päivän. Tämä huomautus Wallinin moukkamaisuudesta on kuitenkin Engelin kuvitteellisessa päiväkirjassa kirjattu 11. elokuuta 1833 alle eli se on täysin anakronistinen. Päärakennuksen valmistuessa Wallin oli vasta 21-vuotias ja ensimmäiselle Lähi-idän matkalleen hän lähti vasta 1843. Anakronismeista voidaan olla montaa mieltä, itse pidän siitä, että tietyt faktat ja varsinkin vuosiluvut pitävät jollain tavalla paikkansa. 

Kaikkinensa Akvarelleja Engelin kaupungista on hurmaava tarina. Se innostaa kovasti tutustumaan Engelin elämään ja siitä kirjoitettuun tutkimukseen, mietin vain milloin minulla olisi tähän kaikkeen kiinnostavaan ja kiehtovaan aikaa.
Käyn viikottain Kansalliskirjastossa. Yksi kauneimmista asioista mitä tiedän on kupolin ikkunoista heijastuva valo, etenkin näin kevättalvella. Se on huimaavan kaunista ja siitä meidän on kiittäminen Engeliä. Aurinko maalaa sinne oman akvarellinsa, aina kun sattuu paistamaan täällä kaukana pohjoisessa.

sunnuntai 5. helmikuuta 2017

Alakastin kosto: Jouni Ranta/Marko Erola, Vilpitön mieli. Miten myin Suomen täyteen väärennettyä taidetta

Assyriologin lapsuudenkodin seinillä ei ollut juuri tauluja. Tämä johtui muutamasta syystä. Suurperheen talous oli tiukka, taidehankinnat olivat luksusta. Suurin osa seinistä oli vuorattu kirjahyllyillä, tutkijaisä rakasti kirjoja myös fyysisinä esineinä. Edelleen vanhempani eivät olleet kiinnostuneita kuvataiteista ja tai oman elinympäristönsä esteettisestä muokkaamisesta niin paljon, että olisivat tahtoneet tehdä "oikeita" hankintoja. Museoissa taidetta kyllä ihailtiin ja muutamia tauluja oli seinillä (Ruokokoskea ja Visuria), mutta siinä kaikki.


Minulla itselläni puolestaan on hieman kahtiajakoinen suhde taiteeseen. Rakastan taidetta ja minulla on intohimoinen keräilijän luonto, suhteestani keräämiseen kerroinkin jo jotain postatessani de Waalin kirjasta Jänis jolla on meripihkan väriset silmät. Omassa kodissani on jonkin verran taidetta, mutta vain harvan teoksen olen itse hankkinut -- appivanhempien keräily läikähti myös heidän lastensa koteihin ja paljon on muualta lahjaksi saatua. Tauluista enemmistö ei ole esillä, minkä häpeäkseni tunnustan. Gallerioissa ja näyttelyissä käydessäni haaveilen, että saisin kotiini esille jotain sellaista, mistä itse todella pidän. Yleisellä tasolla minua kiehtoo valtavasti keräilyn psykologia -- ihmiset jotka keräilevät, mitä tahansa, ovat kuulemma onnellisia ihmisiä. Toisaalla on esimerkkejä siitä, että taiteen keräämiseen voi huumaantua ja siitä voi tulla pakkomielle. Silkkaa mielenkiintoa ja harrastuneisuuttani siis seuraan erilaisia ilmiöitä, esimerkiksi traagista Cornelius Gurlittin (1932-2014) tapausta ja nyt näitä suomalaisten omia väärennösvyyhtejä. Pyysin kappaleen Jouni Rannan ja Marko Erolan kirjaa Vilpitön mieli. Miten myin Suomen täyteen väärennettyä taidetta (Tammi 2017) kustantajalta heti julkaisun ja Helsingin Sanomien jutun jälkeen. Olin utelias lukemaan miten entinen taidekauppias käsittelee aihetta.


Vilpitön mieli on paljastuskirja. Sanan varsinaisessa merkityksessä. Kirjassa kerrotaan miten Ranta myi väärennettyjä maalauksia miljoonien (sekä markkojen että eurojen) edestä "Taitelijaksi" nimittämänsä väärentäjän käsistä edelleen muille taidekauppiaille ja suoraan keräilijöille. Kirjassa kerrotaan, miten Ateneumin Taidemuseo arvioi ja todisti aidoiksi monia väärennöksiä. Kirjassa kerrotaan miten arvostetut ja hyvämaineiset huutokauppakamarit myivät "epävarmoiksi" (= taidekauppapiirien nimitys varmasti väärennetyille töille) tietämiään teoksia eteenpäin asiantuntijuudensa auktoriteetilla. Kaikki osalliset piiloutuivat termin "vilpitön mieli" taakse. Kirjan sanoma on vahva: suomalaisten kotien seinät on täytetty väärennetyllä taiteella, jolla ei ole mitään rahallista arvoa. Paitsi jos väärennös on niin hyvä, että sitä ei vuosikymmenien päästäkään kyetä todistamaan väärennökseksi. Miltei kaikkien muiden "yhteistyökumppanien" nimet Ranta myöskin paljastaa, paitsi "Taiteilijan", joka kirjan kirjoittamisvaiheessa oli tosin jo jäänyt teoistaan kiinni. Helmikuun kuukausiliitteessä "Taiteilija" eli lempääläinen hitsari Veli Seppä kertoo sitten oman versionsa urastaan taideväärentäjänä Anu Nousiaisen kirjoittamassa jutussa.

Rannan Vilpitön mieli on tärkeä ja tarpeellinen kirja, koska se tuo hyvin esille ne mekanismit, joilla väärennettyä taidetta kulkeutui taidemarkkinoille. Kirjoittajan motiivina on kertoa tarinansa antaakseni taiteen ystäville käsityksen siitä, miten taidemaailma on toiminut ja toimii (s. 15). Rannan mukaan taidekaupan yrittäjät ovat vastuuttomia ja vastuuttomuuden takana on ainoastaan ahneus, halu ansaita (helppoa) rahaa myymällä väärennöksiä hyväuskoisille asiakkaille. Kirjaan on liitetty kuvia maalauksista, jotka varmasti ovat Veli Sepän käsialaa, sekä Rannan laatima lista niistä väärennöksistä, jotka hän muistaa kaupanneensa. Listan pohjalta taidetta omistavat henkilöt voivat nyt tarkkailla omilla seinillään riippuvaa kokoelmaa ja miettiä hiljaa itsekseen mistä ja milloin taulut on hankittu.

Vilpitön mieli on kuitenkin paljon muutakin kuin ainoastaan paljastuskirja taideväärennöksistä ja taidekaupan mädäntyneisyydestä. Jo ensi sivuilta lähtien Rannan oma, suorastaan valtava ego pursuaa esiin. Rannalla on suunnaton halu kertoa OMA tarinansa, peilata ja analysoida sitä miksi hän päätyi taidekauppiaaksi ja sitä kautta myös rikolliseksi. Hän aloittaa lapsuudesta, missä kaikkien ihmisten syvimmät ja kipeimmät kompleksit ja traumat piilevät. Työläisvanhemmat eivät arvostaneet, kannustaneet tai noteeranneet. Koulumatkalla kommunistien pojan ei sopinut edes puhua Finlaysonin johtajien lapsille... (s. 17). Ranta olisi halunnut pelata tennistä johtajien lapsien kanssa, oma isä kuitenkin kielsi. Kun tavallinen työ ei maistunut ja Ranta kaipasi elämäänsä enemmän materiaalista hyvää ja enemmän jännitystä, alkoi hän ensin tienata elantoaan "korttipeliammattilaisena" päätyen sitten taidekauppiaaksi. Hänen mielestään taide oli hienoa. Minulle on ollut kaksi paikkaa, joista tulee yhtä hieno olo: kasino ja taidemuseo. Molemmat antavat väristyksen, melkein kuin orgasmin (s. 32). Ranta huumaantuu kun hän pääsee hienoihin piireihin (s. 48) eikä tunne omantunnontuskia vaikka myykin näille ihmisille väärennöksiä. Olin niin täynnä mielihyvähormoneja ettei moraaliselle itsetutkiskelulle ollut tilaa (s. 48-49). Tässä vaiheessa teksti saa minut oikeasti häkeltymään -- huomaako Ranta itse ollenkaan, minkälaisen vaikutelman hän antaa itsestään ja onko vaikutelma se, mihin hän itse pyrkii? Onko kirjoitusapuna toimineen Marko Erolan ansiota, että loppupuolella eräänlaisessa elämän loppuanalyysissä Ranta oivallisesti pääsee asian ytimeen? Kun aloin myydä tauluja hienoille ihmisille, tunsin itseni heidän veroisekseen, ehkä jopa karvan verran paremmaksi. Opiskelin jonkun taiteilijan historiaa minuutissa ja menin näyttämään taulua. Pääsin samaan sivistyneeseen näytelmään rikkaiden kanssa, johtamaan hienoa toimitusta. Puhuin heidän kieltään. Leikin heidän leluillaan. Pääsin pelaamaan tennistä niiden Finlaysonin herrojan penskojen kanssa (s. 145). Tämä tiivistää erinomaisesti sen mistä kulmasta Ranta maailmaansa katsoo. Hän niputtaa yhteen hienot, sivistyneet ja rikkaat...

Arvostan Rannan tapaa tilittää tapahtumia suoraan. Voi tietysti esittää kysymyksen, onko hänen tarinansa totuudenmukainen, mutta toisaalla hän antaa tekstissä monia sellaisia yksityiskohtia, joita on mahdollista tarkastaa. En puolestaan lainkaan arvosta hänen tapaansa kritisoida kärkevään tapaan kaikkia "yhteistyökumppaneitaan", erityisesti huutokauppojen ammattilaisia. Korkeakouluissa ja kentällä hankittu tietous ja asiantuntijuus ei hänen mielestään ole mitään: Pauliina Laitinen-Littorin on kaunis ja itsevarma, mutta median hänen kutreilleen sovittama kruunu ei sovi hänelle yhtään. Taideasiantuntijaksi ei tulla kirjoja lukemalla. Jos oikea ihminen veisi Laitinen-Littorinille väärennöksen, hän ottaisi sen varmasti (s. 127). Kaikki muut kirjan henkilöt ovat siis moraaliltaan arveluttavia, huonoja asiantuntijoita ja haluavat tehdä taiteella ja/tai taideväärennöksillä vain rahaa. Ranta itse halusi itselleen paremman elämän, mutta unohti samalla, että enemmistö suomalaisista maksoi samaan aikaan kiltisti verot tuloistaan, eivät syyllistyneet laittomuuksiin ja kannattelivat yhteiskuntaamme pystyssä. Ranta ei oman kertomansa mukaan itse juurikaan osallistunut sen terveydenhuoltojärjestelmän ja vankeinhoitolaitoksen ylläpitoon, joka ensin paransi vakavasti sairaan kuntoon ja sen jälkeen piti häntä vankeusrangaistuksen ajan täysihoidossa. Uskon, että katkeruuden kitkerä lemu yltää kirjan sivujen riveiltä myös muiden lukijoiden neniin. Tosin en tunne Rantaa kohtaan muuta kuin sääliä. Hän on näitä traagisia hahmoja, jotka ovat koko elämänsä janonneet muiden huomiota ja arvostusta, mutta tavoitelleet niitä kenties väärin keinoin (ihmiset tykkäsivät enemmän rahoistani kuin minusta s. 28). Jossain vaiheessa Rantakin oppii sen, että raha ei ole rakkautta (s. 31).

No, mitä tästä kirjasta jäi käteen? Tosielämän tarinat ovat usein tarua ihmeellisempiä ja siksi suosittelen Vilpitöntä mieltä kaikille taiteesta kiinnostuneille. Ristiriitaisia tunteita herätti Rannan tapa kertoa elämästään sosiaalisena pyrkyrinä, joka haukkuu ja halveksii sitä "yläluokkaa" johon itse ei kuulu, mutta johon haluaisi kuulua. Erityisen kiehtova on rahaan, mersuihin ja ulkomaanmatkoihin addiktoitunut kouluttamaton mies, joka sitten kuitenkin rakastui myös taiteeseen (jokin taiteessa puhutteli vastaansanomattomasti... oli hienoa myydä taidetta... luin yökaudet taidekirjoja... tauluista on puhuttava intohimoisesti s. 31 & 45) ja havannoi asiakkaissaan intohimon taiteeseen: Talousasioissa tarkka ihminenkin lipsuu, kun taide menee ihon alle. Taide vie mennessään sen, ken sille antautuu. Eloranta antautui (s. 131). Tarua ihmeellisempi on myös Veli Sepän, tarinan taiteilijan elämä. Ranta kertoo Sepän muotoilleen tuntonsa näin: On paljon hienompaa, kun huutokaupassa myydään minun Järnefeltini kuin minun oma työni. Silloin olen todistetusti vähintään yhtä hyvä kuin Järnefelt (s. 56). Sekä väärentäjän että kauppiaan motto kiteytyy hienosti Anu Nousiaisen jo 2013 kirjoittaman lehtijutun otsikossa: Alakastimiehet kostaa rikkaille, saa siitä tyydytystä. Kirjan opetuksena on varmasti se, ettei taidetta kannata koskaan hankkia ainoastaan sijoitusmielessä. Osta taulu, josta pidät ja nauti taiteesta kodissasi. 

Tarina taideväärennöksistä on herkullinen, siinä on ainesta romaaniin ja/tai elokuvaan. Mieleeni muistui Donna Tarttin Tikli. Taideteokset, joilla on hyvä tarina, esineen oma biografia, ovat taidemarkkinoilla usein arvokkaampia kuin sellaiset, joihin ei liity mitään salaperäistä tai dramaattista.  Ja joistain väärennöksistäkin on tullut haluttuja keräilykohteita. Näin lopuksi voi esittää kysymyksen siitä, tuleeko Veli Sepän taiteellisesta tuotannosta tulevaisuudessa "oikeaa taidetta" sellaista, jota halutaan ostaa nimenomaan sen vuoksi, että ne on taidokkaasti tehty?