sunnuntai 19. maaliskuuta 2017

Voi Lenita minkä teit!

Assyriologi kiepautti keskiviikkona luentonsa jälkeen kotimatkalla kirjakauppaan ja hankki itselleen Lenita Airiston (1937- ) muistelmateoksen Elämäni ja isänmaani (Bazar 2017). Tämä hankinta perustui ainoastaan lievään ärsyyntymiseen ja kapinahengen tunteeseen, jonka olin kokenut muutamaa päivää aikaisemmin kun luin erään tuttavani (myös eläköitynyt, naimaton ja lapseton, koulutettu naishenkilö) twiitin:

Suosittelen Lenitalle ja Aira Samulinille vapautusta epätoivoisesta julkisuudesta. Olisiko jo aika viettää yksityistä vanhuutta.

Voi apua... Kahdeksankymppiset eläväiset ja energiset naiset julkaisevat muistelmateoksiaan ja ovat olleet vuosikymmeniä vahvasti julkisuuden valokeilassa, aivan omilla ansioillaan. Epätoivoisesta itsensä tyrkyttämisestä tässä nyt ei ainakaan ole kyse. Molemmat rautarouvat ovat ehdottomasti tärkeitä palasia suomalaista kulttuurihistoriaa enkä soisi ketään ikäihmistä suljettavaksi neljän seinän sisään viettämään yksityistä vanhuutta jos on halua rikastuttaa yhteiskuntaamme tarinoilla ja elämänkokemuksella. Tänä aikana me tarvitsemme nämä muistelmat sekä myös kaikki julkiset esiintymiset, ehdottomasti. Kulttuuri kukoistaa -- blogissa tämänkaltaisista voimaannuttavista seikoista voi lukea enemmän.

Etenkään nuorena naisena en ihaillut Lenitaa -- oma körttitaustani on tehnyt minusta enemmänkin alatien kulkijan, sellaisen jolta ei vain irtoa äänekästä ja räväkkää naurua ja jolle kaikenlainen sosiaalisuus on vain vuosien aikana opittua, ei luontaista lainkaan. Minulle on kuitenkin jäänyt 1980-luvun puolivälistä mieleen hetki Akateemisen Kirjakaupan paperiosastolla, ollessani siellä kesätöissä. Lenita pyrähti sisään, täytti koko osaston läsnäolollaan ja toi työkaverille pussillisen mansikoita: kollega oli jonain edellisenä päivänä joustanut Lenitan suhteen henkilötodistuksen puuttuessa ja kiitollisuuttaan hän sitten osoitti mansikkapussillisella. Pieni ele, suuri vaikutus. Mieleen jäi ihminen, joka ei vaatinut erikoiskohtelua, mutta arvosti sitä, että kollega ei ollut heittäytynyt pikkumaiseksi. Minä opin myös tästä -- pienistäkin poikkeavista palveluksista on syytä kiittää tavalla taikka toisella.

Ihmisen persoonaa ei tarvitse ihailla mutta hänen elämäntyötään voi silti arvostaa. Nostan myös hattuni korkealle Lenitan rohkeudelle tehdä muistelmistaan täydellisesti hänen näköisensä teos: muotilehti, yli tuhat kuvaa ja teksti on rakennettu enemmän kuvien ja lehtileikkeiden varaan kuin toisinpäin. Sanattomaksi vetävä AJANKUVA (anteeksi kapiteelit!) -- tähän kirjaan voi palata useampia kertoja ja aina tulee löytämään jotain uutta. Minua kiehtovat erityisesti eri maailman kolkissa antiikkisilla raunioilla ja muissa kulttuuriperintökohteissa tehdyt muotikuvat.

Lenitaa arvostan myös hänen kielitaitonsa vuoksi. Saksa on tärkeä kieli, eihän siitä pääse mihinkään. Pienenä faktalipsahduksena kirjassa esitetään, että Stuttgart ja Baden-Württemberg olisi Saksan teollisuuden ydinalue BMW-autoineen (s. 47). Teollisuuden ydinalueita Saksassa on useampia ja olisipa mielenkiintoista kuulla, mitä oikea svaabilainen Mercedes-Benz -johtaja ajattelisi siitä, että bemareita, eli huumorimielessä myös "bayrische Mistwagen"eiksi kutsuttuja autoja luullaan valmistettavan heidän alueellaan :).

Entä kirjan teksti? Hyvin erikoinen ratkaisu on ollut limittää Suomen itsenäisyyden ajan historia Lenitan omaan tarinaan. Tässä riittää historiantutkijoille ja sosiologeille analysoitavaa. Puolisoni, oman perheemme prosopografinen asiantuntija, kiinnitti huomiota siihen, että Lenita uskoo olevansa isänsä puolelta saksalainen. Tämä näyttää kuitenkin olevan aivan puhdas identiteetin konstruointi jos tällä hetkellä saatavilla olevat tiedot lainkaan pitävät paikkansa. Edelleen Lenitan isän nimenvaihdos Brutoffista Airistoksi tapahtui jo vuonna 1913 eikä sillä siis ollut mitään tekemistä Suomen itsenäistymisen kanssa.

Lehtijutuista olin saanut sen kuvan, että Lenitan muistelmat olisivat aika paljastavat. Lenita kyllä kertoo suhteestaan avioliittoon, siihen miksi lapsettomuus oli hänelle tietoinen valinta ja hän myös kertoo useista rakkaussuhteistaan. Paljastavia intiimejä detaljeja hänen kertomuksissaan ei kuitenkaan ole, itse asiassa hänen tekstinsä vaikenee visusti sekä siitä yksityisestä ihmisestä, joka Lenita oli ja on, että hänen ihmissuhteistaan. Kirjan kuvitus vaikenee vielä enemmän -- valtaosa niistä on julkisissa tiloissa julkisissa tilaisuuksissa otettuja ja etenkin ulkomailta. Lenita ei raota arkielämänsä ympäristöä, yhtään kuvaa hänen omista aikuiselämän kodeistaan ei ole mukana, ei yhden yhtä jouluaaton ruokapöytää tai edes lemmikkiä... Kun vain ajattelee esimerkiksi kahden suomalaisen naiskirjailijan myöhemmällä iällä julkaistuja päiväkirjoja eli Helvi Hämäläisen Päiväkirjat 1955-1988 (WSOY 1994) ja Aila Meriluodon Vaarallista kokea (WSOY 1996) sekä etenkin Tältä kohtaa (Siltala 2010), huomaa eron. Lenita pitää elämänsä itsellään, tiukasti kuin osteri.

Summa summarum: Lenita on kiehtova persoona ja siinä muistelmien vaiheessa, kun hän kertoo 1990-luvulla Israelin työmatkan päätteeksi piipahtaneensa Libanonissa tapaamassa vanhaa rakastettuaan, [m]onien mutkien kautta pääsin Beirutiin ja tapasin Francisin (s. 310), niin minunkin oli pakko alkaa ihailemaan häntä (perussääntö on, että Libanoniin ei pääse jos passissa on Israelin passipoliisin leimoja & varmaankin tämä seikka on se mitä Lenita kuvaa "moniksi mutkiksi"). 

Erityisesti teoksesta jäävät mieleen kaksi asiaa. Ensinnäkin Lenitan inhokkiryhmä näyttää olleen taistolaiset stalinistit, se tulee ilmi useamman kerran. Toisekseen Lenita osoittaa tehneensä hirvittävästi töitä koko elämänsä ja se tietysti näkyy hänen huimassa menestyksessään. Kokonaisuutena Elämäni ja isänmaani jättää silti ohuen vaikutelman, melkein voisin luonnehtia sitä hieman muoviseksi. Ristiriita syntyykin juuri siitä, että Lenita ei varmasti ole pinnallinen tai muovinen, vaan syvästi ja intohimoisesti tunteva huippuälykäs nainen. Hänellä on tarpeeksi viisautta ymmärtää esimerkiksi se, että sota aiheuttaa traumoja myös siviileissä. Minua alkoi valtavasti kiehtomaan kaikenlaiset kysymykset siitä, miten Lenitasta on tullut Lenita? Eli mitä kirjoja hän on lukenut, minkälainen sisäinen kasvutarina hänellä on -- inhimillisemmäksi tarina olisi tullut jos siinä olisi edes hieman enemmän myös elämän vastoinkäymisistä, niitähän meillä kaikilla (menestyksestä huolimatta) on. Toisaalla voimme tässäkin kääntää katsantokannan toisin päin ja ajatella, että tässä on nainen, joka ei sittenkään rohkene tuoda itseään oikeasti toisen arvosteltavaksi.

Suosittelen Lenitan muistelmia ihan kaikille. Tutustukaa avoimin silmin tähän narratiiviin, selatkaa ja lukekaa. Yksi tärkeimmistä sanomista teoksessa on se, että ystävyys- ja rakkaussuhteet ovat ihmisen kallein asia, eikä kenenkään ulkopuolisen tule lähteä niitä moralisoimaan. Kaksi lausetta jotka jäivät mieleen:

En minäkään halunnut vangita itseäni mihinkään rajoihin, vaan ottaa avoimena vastaan uudet kokemukset. (s. 411).

Kun olen kanssasi, minulta ei puutu mitään. (s. 411).


lauantai 11. maaliskuuta 2017

Göran Schildt 100 vuotta

Taidehistorioitsija, kirjailija ja kulttuuripersoona Göran Schildtin (1917-2009) syntymästä on tänään pyöreät sata vuotta. Assyriologin työkiireet ja muut elämän asiat estävät osallistumisen juhliin Turussa. Maaliskuun 11. on jo 34 vuoden ajan ollut minulle erityisen vaikea, isäni kuolinpäivä, joka yhä vaikuttaa pysähdyttävästi ja lamauttavasti mielenliikkeisiin.

Lueskelin kuitenkin aamulla edesmenneen anopin kirjahyllystä nappaamaani kirjaa Epäilyn lahja (Otava 2000), jonka olen kokonaisuudessaan lukenut noin kymmenisen vuotta sitten. Olen myös lukenut suurin piirtein kaikki Schildtin Välimeren ympäristöön sijoittuvat matkakirjat, rakastan niiden mustavalkoisia kuvia -- ne ovat minulle sellainen mennyt maailma, joka oli rauhallisempi ja idyllisempi kuin se maailma, jossa itse matkustan ja koen asioita, vaikka kuvista tunnistankin monia maisemia ja monumentteja (kuten esimerkiksi Palmyran)

Schildtin elämä ja teokset ovat tehneet minuun syvän vaikutuksen. Ihailen hänen rohkeuttaan kulkea omaa tietään ja sitä, että hän on elätti itsensä tekemällä sitä mitä halusi, siellä missä halusi. Tähän minäkin olen viime vuodet pyrkinyt, joskaan en (vielä) onnistunut. 
Palaan myöhemmin tänä keväänä vielä Schildtiin, erityisesti hänen ajatuksiinsa siitä, että:

Nu är det ett faktum att arkeologerna och ruinerna på sätt och vis är fiender (Ikaros' Hav (1957) 157)

Ostialaiset laivat ja majakka toivottavat nyt kaikille Göran Schildtin syntymäpäivää viettäville mukavia juhlia! I Odysseys kölvatten!

sunnuntai 5. maaliskuuta 2017

Potretteja Amoksella ja leijona-guassi!

Assyriologin viikko oli erittäin täynnä kaikenlaista, etupäässä mielenkiintoista. Viime maanantaina olin Turussa puhumassa aiheesta: Irakin, Syyrian ja Turkin kulttuuriperintö: nykytila tutkijan näkökulmasta. Tiistaina piipahdin puolison kanssa (tällä kertaa kutsuttu osapuoli) Amoksella 100 vuotta tulevaisuutta - näyttelyn avajaisissa. Se esittelee suomalaisten yritysjohtajien ja talouselämän vaikuttajien muotokuvia itsenäisyyden ajalta.

Äkkiseltään voisi ajatella, että tässä on nyt maailman tylsin näyttely -- maalauksia pönöttävistä pomoista... Kuvien ja muotokuvien valmistus on kuitenkin yksi niistä asioista, jotka vievät meidät aivan kulttuurimme alkujuurille asti -- muinaiseen Mesopotamiaan, minnekäs muualle. Pitkään kuvat hallitsijoista tai muista merkkihenkilöistä eivät kuitenkaan olleen muotokuvia meidän ymmärtämällä tavalla. Tärkeää ei tuolloin ollut fyysinen yhdennäköisyys esimerkiksi patsaan esittämän henkilön kanssa, vaan silloin kuvaan tavalla taikka toisella liitetty nimi oli olennainen osa muotokuvaa. Patsaaseen kirjoitettu nimi myös yhdisti kuvan erottamattomalla tavalla itse henkilöön. Jos tuhosit muotokuvan, tuhosit samalla myös sitä esittäneen henkilön ja/tai hänen muistonsa. Kuva tai muotokuva ei siis ollut pelkkä kuva vaan osa ihmistä.

Perinteisiä "moderneja" muotokuvia on valmistettu jo vuosisatoja ja jollain tavalla tuntuu, että koko genre on hieman jämähtänyt paikoilleen. Tämä saattaa johtua myös siitä, että muotokuvia teetettäessä kuvan tilaajalla on paljon mahdollisuuksia vaikuttaa lopputulokseen ja vain harvoin, ilmeisesti, uskalletaan kokeilla jotain uutta. Silloin, varsinkin maalauksissa, huomio kiinnittyy (tahtomattaankin) taustaan: usein henkilön kanssa kuvatut maisemat ja/tai parafernaaliat kertovat jotain heidän juuristaan, nykyisestä kontekstistaan, ammatistaan tai harrastuksistaan. Lempilemmikki saattaa myös tulla kuvatuksi mukaan.
Lähes kaikki näyttelyn muotokuvat kuuluvat tähän hyvin perinteiseen genreen. Esittelylehtisessä kysellään miksi Antti Favénin (1882-1948) maalaamassa  Gösta Serlachiuksen (1878-1942) muotokuvassa karttapallo näyttää Afrikkaa ja Aasiaa (Mänttää ei edes oikein näy). Sitä minäkin jäin ihmettelemään. 
Hienoinen yllätys oli Jorma Ollila (1950-), joka on ilmeisesti tahtonut tulla kuvatuksi kuin yliopisto-oppinut, taustalla kun on tummasävyinen hylly täynnä mielenkiintoisen näköisiä vanhemmanpuoleisia kirjarariteetteja. Tämä Adrian Gottliebin teos ei millään tavalla erottuisi esimerkiksi Helsingin yliopiston vanhan puolen luentosalien kuvagallerioissa. 

Näyttelyn perältä löytyi kuitenkin valtavan mielenkiintoinen yllätys: Saara Ekströmin vain muutama vuosi sitten valmistunut Saara Ekströmin "videomuotokuva" Björn Teiristä (1969- ). Vihdoinkin jotain uutta! Jäin lumoutuneena katsomaan kuvassa lenteleviä perhosia, miettimään karttapallon ja pöydälle asetetun kukkavaasin, mutta erityisesti seinälle kiinnittettyjen lentokoneenkuvien merkitystä.  Hieman petyin kuitenkin, kun lehtisestä luin, että nämä parafernaaliat on ilmeisesti lainattu alankomaalaisesta taiteesta ja "... näyttävät siksi viittaavan enemmän muotokuvamaalauksen traditioon kuin itse muotokuvattavaan". Ja minä kun luulin, että tässäpä kiehtova ja mysteriöösi tavaratalonjohtaja! Yhtäkaikki, Amokselle kannattaa mennä katsomaan nämä kuuluisat herrat (ja muutama rouvakin on päässyt mukaan), ja etenkin Ekströmin Teir!

Tämän aurinkoisen sunnuntain kohokohta oli pyrähdys Galleria Saimaan. Siellä on nyt kolmen viikon ajan esillä Anja Karkku-Hohdin guasseja. Viikko sitten näin sosiaalisessa mediassa kuvan työstä, josta välittömästi tuli tunne, että se on minulle tehty. Leijona! Harvoin sydämeni sanoo niin vahvasti, että taideteos on pakko saada, tämä puhutteli minua jo ennen kuin olin nähnyt sen oikeasti. Kolmen viikon päästä haen sen ja ripustan tänne työhuoneeseeni. Inspiroimaan tutkimuksiani muinaisista leijonista. 

sunnuntai 19. helmikuuta 2017

Joulupukki toi 2: Jukka Viikilä, Akvarelleja Engelin kaupungista

Finlandia-voittaja, Jukka Viikilän Akvarelleja Engelin kaupungista (Gummerus 2016) oli toinen assyriologin joululahjaksi saamista kirjoista. (Kuulostaako vähäiseltä, että sain vain kaksi kirjaa joululahjaksi? Tämä johtuu siitä, että ostan kirjoja koko ajan ja myös puolisolla on vaikeuksia osaa minulle kirjoja, koska hänkään ei pysy perässä siinä mitä minulla jo on ja mitä ei... Teen siis täsmätoiveita.) Olisin halunnut postata kirjasta jo paljon aikaisemmin, mutta kaikenlaiset myöhäisheettiläiset leijonat, luentokurssin pitämiset ja muut työkiireet ovat koko ajan ajaneet edelle.
Finlandia-palkitusta romaanista on tietysti tähän mennessä kirjoitettu hurjasti arvioita, ylistystä ja blogipostauksia. Jo keväällä kun ensimmäiset postaukset tulivat, ja niitä luin, tiesin että tämä on "minun kirjani", tämän tahdon lukea. Enkä pettynyt. Nautin joka sivusta ja joka lauseesta. Nautin Viikilän runollisesta kielestä ja 1800-luvun alun helsinkiläismiljööstä. Kuinka herkullinen onkaan saksalaisen arkkitehdin hahmo, jonka kynästä lähtenyttä pääkaupunkimme monumentaalikeskustaa saamme yhä ihailla!

Viikilän tekstiä lukiessani mieleni alkoi maalata omia akvarellejaan. Talven valo, juuri nyt niin ajankohtainen:

Täällä pohjoisessa me rakastumme kylmään valoon, pakkasaurinkoon, joka ikkunasta tunkeillessaan mitätöi siivoojien työn ja lämmittää sydämen. Kesällä sydän on märkä ja auringon porotus vain läkähdyttää ja laiskistuttaa, talviauringon terävä veitsi sitä vastoin leikkaa ajatukset erilleen ja valaisee ne läpikotaisin kuin seinättömät huoneet (s. 68).

Johan Carl Ludwig Engelin (1778-1840) elämä Helsingissä ei ole aina kovin auvoista. Hän ikävöi Berliiniin, Helsinki on pahaista periferiaa, vaikka periferiassa arkkitehti saakin periaatteessa toteuttaa itseään. Usein tuntuu, että hän on suorastaan masentunut. Minunkaltaiseeni lukijaan tällainen melankolisuus kuitenkin uppoaa, samoin Engelin aivoitukset ja pienet huomiot:

Suurimmat nautinnot ovat ilmaisia ja käsiemme kohdallalla. Suoran viivan piirtäminen on minulle tänään enemmän kuin mikään muu. Siinä on koko ihmisenä olemisen tapahtuma yksinkertaisimmassa muodossaan, kaikki ylpeys ja kaikki nautinto (s. 84).

Ja aivan kuin Viikilä olisi tiennyt, että rakastan romaaneja, joihin upotetaan jotain, mikä on minulle tuttua ja tärkeää. Mistä Viikilä tiesi, että huokailen ihastuksesta (?), kun käännän sivulle 124 ja luen:

Senffin yöpöydällä on kirja minun hyllystäni: Gedanken über die Nachahmung der griechischen Werke in der Malerei und Bildhauerkunst. Vaikka laina on luvaton, en voi moittia häntä siitä. Niin tärkeä se on lukea. 

Arkkitehtiharjoittelija oli luvatta nipistänyt Engelin kokoelmasta Johann Joachim Winckelmannin (1717-1768) ensimmäisen teoksen jossa itää sen uusklassisen tyylisuunnan siemen, jota Engel omassa rakennustaiteessaan niin sydänveriään myöten edusti. Viikilä jatkaa tätä aihetta (s. 131):

Otin taas esille vanhan Winckelmannin. Kirjoitan siitä ylös tämän viisaan mietteen: "Kauneus on moninaisuutta yksinkertaisessa: ..."

Huokaan siis uudestaan ihastuksesta -- tiedämmekö oliko Engelin kirjastossa todellakin Winckelmannin teoksia? Kansalliskirjaston kokoelmissa niitä on, suuri osa Monrepos'n kartanon kokoelmasta. Sen sijaan en arvosta sitä, että Viikilä on ottanut tekstiinsä suoran lainauksen Vesa Oittisen tekemästä Winckelmann -tekstin käännöksestä (Jalosta yksinkertaisuudesta. Kirjoituksia antiikin taiteesta ja arkkitehtuurista (1992) s. 91) mainitsematta lainaustaan romaaninsa päätteeksi "Kiitokset"-osiossa. Nyt syntyy vaikutelma, että Viikilä on itse kääntänyt kappaleen Winckelmannin alkuperäisteoksesta.


Myös Georg August Wallin (1811-1852) on ujutettu mukaan (s. 169):

Muistan arabivaatteisiin pukeutuneen uroksen patsastelemassa yliopiston valmistumisjuhlassa. Kaikesta näki, ettei hän uteliaiden piiritykseltä ollut edes huomannut rakennustani.

Beduiiniasuun pukeutuneen Wallinin muotokuva on yhä Helsingin yliopiston päärakennuksen opettajien lehtisalissa. Sinne oma isäni vei minut sitä katsomaan kun olin hyvin pieni tyttö, mutta muistan tapahtuman kuin eilisen päivän. Tämä huomautus Wallinin moukkamaisuudesta on kuitenkin Engelin kuvitteellisessa päiväkirjassa kirjattu 11. elokuuta 1833 alle eli se on täysin anakronistinen. Päärakennuksen valmistuessa Wallin oli vasta 21-vuotias ja ensimmäiselle Lähi-idän matkalleen hän lähti vasta 1843. Anakronismeista voidaan olla montaa mieltä, itse pidän siitä, että tietyt faktat ja varsinkin vuosiluvut pitävät jollain tavalla paikkansa. 

Kaikkinensa Akvarelleja Engelin kaupungista on hurmaava tarina. Se innostaa kovasti tutustumaan Engelin elämään ja siitä kirjoitettuun tutkimukseen, mietin vain milloin minulla olisi tähän kaikkeen kiinnostavaan ja kiehtovaan aikaa.
Käyn viikottain Kansalliskirjastossa. Yksi kauneimmista asioista mitä tiedän on kupolin ikkunoista heijastuva valo, etenkin näin kevättalvella. Se on huimaavan kaunista ja siitä meidän on kiittäminen Engeliä. Aurinko maalaa sinne oman akvarellinsa, aina kun sattuu paistamaan täällä kaukana pohjoisessa.

sunnuntai 5. helmikuuta 2017

Alakastin kosto: Jouni Ranta/Marko Erola, Vilpitön mieli. Miten myin Suomen täyteen väärennettyä taidetta

Assyriologin lapsuudenkodin seinillä ei ollut juuri tauluja. Tämä johtui muutamasta syystä. Suurperheen talous oli tiukka, taidehankinnat olivat luksusta. Suurin osa seinistä oli vuorattu kirjahyllyillä, tutkijaisä rakasti kirjoja myös fyysisinä esineinä. Edelleen vanhempani eivät olleet kiinnostuneita kuvataiteista ja tai oman elinympäristönsä esteettisestä muokkaamisesta niin paljon, että olisivat tahtoneet tehdä "oikeita" hankintoja. Museoissa taidetta kyllä ihailtiin ja muutamia tauluja oli seinillä (Ruokokoskea ja Visuria), mutta siinä kaikki.


Minulla itselläni puolestaan on hieman kahtiajakoinen suhde taiteeseen. Rakastan taidetta ja minulla on intohimoinen keräilijän luonto, suhteestani keräämiseen kerroinkin jo jotain postatessani de Waalin kirjasta Jänis jolla on meripihkan väriset silmät. Omassa kodissani on jonkin verran taidetta, mutta vain harvan teoksen olen itse hankkinut -- appivanhempien keräily läikähti myös heidän lastensa koteihin ja paljon on muualta lahjaksi saatua. Tauluista enemmistö ei ole esillä, minkä häpeäkseni tunnustan. Gallerioissa ja näyttelyissä käydessäni haaveilen, että saisin kotiini esille jotain sellaista, mistä itse todella pidän. Yleisellä tasolla minua kiehtoo valtavasti keräilyn psykologia -- ihmiset jotka keräilevät, mitä tahansa, ovat kuulemma onnellisia ihmisiä. Toisaalla on esimerkkejä siitä, että taiteen keräämiseen voi huumaantua ja siitä voi tulla pakkomielle. Silkkaa mielenkiintoa ja harrastuneisuuttani siis seuraan erilaisia ilmiöitä, esimerkiksi traagista Cornelius Gurlittin (1932-2014) tapausta ja nyt näitä suomalaisten omia väärennösvyyhtejä. Pyysin kappaleen Jouni Rannan ja Marko Erolan kirjaa Vilpitön mieli. Miten myin Suomen täyteen väärennettyä taidetta (Tammi 2017) kustantajalta heti julkaisun ja Helsingin Sanomien jutun jälkeen. Olin utelias lukemaan miten entinen taidekauppias käsittelee aihetta.


Vilpitön mieli on paljastuskirja. Sanan varsinaisessa merkityksessä. Kirjassa kerrotaan miten Ranta myi väärennettyjä maalauksia miljoonien (sekä markkojen että eurojen) edestä "Taitelijaksi" nimittämänsä väärentäjän käsistä edelleen muille taidekauppiaille ja suoraan keräilijöille. Kirjassa kerrotaan, miten Ateneumin Taidemuseo arvioi ja todisti aidoiksi monia väärennöksiä. Kirjassa kerrotaan miten arvostetut ja hyvämaineiset huutokauppakamarit myivät "epävarmoiksi" (= taidekauppapiirien nimitys varmasti väärennetyille töille) tietämiään teoksia eteenpäin asiantuntijuudensa auktoriteetilla. Kaikki osalliset piiloutuivat termin "vilpitön mieli" taakse. Kirjan sanoma on vahva: suomalaisten kotien seinät on täytetty väärennetyllä taiteella, jolla ei ole mitään rahallista arvoa. Paitsi jos väärennös on niin hyvä, että sitä ei vuosikymmenien päästäkään kyetä todistamaan väärennökseksi. Miltei kaikkien muiden "yhteistyökumppanien" nimet Ranta myöskin paljastaa, paitsi "Taiteilijan", joka kirjan kirjoittamisvaiheessa oli tosin jo jäänyt teoistaan kiinni. Helmikuun kuukausiliitteessä "Taiteilija" eli lempääläinen hitsari Veli Seppä kertoo sitten oman versionsa urastaan taideväärentäjänä Anu Nousiaisen kirjoittamassa jutussa.

Rannan Vilpitön mieli on tärkeä ja tarpeellinen kirja, koska se tuo hyvin esille ne mekanismit, joilla väärennettyä taidetta kulkeutui taidemarkkinoille. Kirjoittajan motiivina on kertoa tarinansa antaakseni taiteen ystäville käsityksen siitä, miten taidemaailma on toiminut ja toimii (s. 15). Rannan mukaan taidekaupan yrittäjät ovat vastuuttomia ja vastuuttomuuden takana on ainoastaan ahneus, halu ansaita (helppoa) rahaa myymällä väärennöksiä hyväuskoisille asiakkaille. Kirjaan on liitetty kuvia maalauksista, jotka varmasti ovat Veli Sepän käsialaa, sekä Rannan laatima lista niistä väärennöksistä, jotka hän muistaa kaupanneensa. Listan pohjalta taidetta omistavat henkilöt voivat nyt tarkkailla omilla seinillään riippuvaa kokoelmaa ja miettiä hiljaa itsekseen mistä ja milloin taulut on hankittu.

Vilpitön mieli on kuitenkin paljon muutakin kuin ainoastaan paljastuskirja taideväärennöksistä ja taidekaupan mädäntyneisyydestä. Jo ensi sivuilta lähtien Rannan oma, suorastaan valtava ego pursuaa esiin. Rannalla on suunnaton halu kertoa OMA tarinansa, peilata ja analysoida sitä miksi hän päätyi taidekauppiaaksi ja sitä kautta myös rikolliseksi. Hän aloittaa lapsuudesta, missä kaikkien ihmisten syvimmät ja kipeimmät kompleksit ja traumat piilevät. Työläisvanhemmat eivät arvostaneet, kannustaneet tai noteeranneet. Koulumatkalla kommunistien pojan ei sopinut edes puhua Finlaysonin johtajien lapsille... (s. 17). Ranta olisi halunnut pelata tennistä johtajien lapsien kanssa, oma isä kuitenkin kielsi. Kun tavallinen työ ei maistunut ja Ranta kaipasi elämäänsä enemmän materiaalista hyvää ja enemmän jännitystä, alkoi hän ensin tienata elantoaan "korttipeliammattilaisena" päätyen sitten taidekauppiaaksi. Hänen mielestään taide oli hienoa. Minulle on ollut kaksi paikkaa, joista tulee yhtä hieno olo: kasino ja taidemuseo. Molemmat antavat väristyksen, melkein kuin orgasmin (s. 32). Ranta huumaantuu kun hän pääsee hienoihin piireihin (s. 48) eikä tunne omantunnontuskia vaikka myykin näille ihmisille väärennöksiä. Olin niin täynnä mielihyvähormoneja ettei moraaliselle itsetutkiskelulle ollut tilaa (s. 48-49). Tässä vaiheessa teksti saa minut oikeasti häkeltymään -- huomaako Ranta itse ollenkaan, minkälaisen vaikutelman hän antaa itsestään ja onko vaikutelma se, mihin hän itse pyrkii? Onko kirjoitusapuna toimineen Marko Erolan ansiota, että loppupuolella eräänlaisessa elämän loppuanalyysissä Ranta oivallisesti pääsee asian ytimeen? Kun aloin myydä tauluja hienoille ihmisille, tunsin itseni heidän veroisekseen, ehkä jopa karvan verran paremmaksi. Opiskelin jonkun taiteilijan historiaa minuutissa ja menin näyttämään taulua. Pääsin samaan sivistyneeseen näytelmään rikkaiden kanssa, johtamaan hienoa toimitusta. Puhuin heidän kieltään. Leikin heidän leluillaan. Pääsin pelaamaan tennistä niiden Finlaysonin herrojan penskojen kanssa (s. 145). Tämä tiivistää erinomaisesti sen mistä kulmasta Ranta maailmaansa katsoo. Hän niputtaa yhteen hienot, sivistyneet ja rikkaat...

Arvostan Rannan tapaa tilittää tapahtumia suoraan. Voi tietysti esittää kysymyksen, onko hänen tarinansa totuudenmukainen, mutta toisaalla hän antaa tekstissä monia sellaisia yksityiskohtia, joita on mahdollista tarkastaa. En puolestaan lainkaan arvosta hänen tapaansa kritisoida kärkevään tapaan kaikkia "yhteistyökumppaneitaan", erityisesti huutokauppojen ammattilaisia. Korkeakouluissa ja kentällä hankittu tietous ja asiantuntijuus ei hänen mielestään ole mitään: Pauliina Laitinen-Littorin on kaunis ja itsevarma, mutta median hänen kutreilleen sovittama kruunu ei sovi hänelle yhtään. Taideasiantuntijaksi ei tulla kirjoja lukemalla. Jos oikea ihminen veisi Laitinen-Littorinille väärennöksen, hän ottaisi sen varmasti (s. 127). Kaikki muut kirjan henkilöt ovat siis moraaliltaan arveluttavia, huonoja asiantuntijoita ja haluavat tehdä taiteella ja/tai taideväärennöksillä vain rahaa. Ranta itse halusi itselleen paremman elämän, mutta unohti samalla, että enemmistö suomalaisista maksoi samaan aikaan kiltisti verot tuloistaan, eivät syyllistyneet laittomuuksiin ja kannattelivat yhteiskuntaamme pystyssä. Ranta ei oman kertomansa mukaan itse juurikaan osallistunut sen terveydenhuoltojärjestelmän ja vankeinhoitolaitoksen ylläpitoon, joka ensin paransi vakavasti sairaan kuntoon ja sen jälkeen piti häntä vankeusrangaistuksen ajan täysihoidossa. Uskon, että katkeruuden kitkerä lemu yltää kirjan sivujen riveiltä myös muiden lukijoiden neniin. Tosin en tunne Rantaa kohtaan muuta kuin sääliä. Hän on näitä traagisia hahmoja, jotka ovat koko elämänsä janonneet muiden huomiota ja arvostusta, mutta tavoitelleet niitä kenties väärin keinoin (ihmiset tykkäsivät enemmän rahoistani kuin minusta s. 28). Jossain vaiheessa Rantakin oppii sen, että raha ei ole rakkautta (s. 31).

No, mitä tästä kirjasta jäi käteen? Tosielämän tarinat ovat usein tarua ihmeellisempiä ja siksi suosittelen Vilpitöntä mieltä kaikille taiteesta kiinnostuneille. Ristiriitaisia tunteita herätti Rannan tapa kertoa elämästään sosiaalisena pyrkyrinä, joka haukkuu ja halveksii sitä "yläluokkaa" johon itse ei kuulu, mutta johon haluaisi kuulua. Erityisen kiehtova on rahaan, mersuihin ja ulkomaanmatkoihin addiktoitunut kouluttamaton mies, joka sitten kuitenkin rakastui myös taiteeseen (jokin taiteessa puhutteli vastaansanomattomasti... oli hienoa myydä taidetta... luin yökaudet taidekirjoja... tauluista on puhuttava intohimoisesti s. 31 & 45) ja havannoi asiakkaissaan intohimon taiteeseen: Talousasioissa tarkka ihminenkin lipsuu, kun taide menee ihon alle. Taide vie mennessään sen, ken sille antautuu. Eloranta antautui (s. 131). Tarua ihmeellisempi on myös Veli Sepän, tarinan taiteilijan elämä. Ranta kertoo Sepän muotoilleen tuntonsa näin: On paljon hienompaa, kun huutokaupassa myydään minun Järnefeltini kuin minun oma työni. Silloin olen todistetusti vähintään yhtä hyvä kuin Järnefelt (s. 56). Sekä väärentäjän että kauppiaan motto kiteytyy hienosti Anu Nousiaisen jo 2013 kirjoittaman lehtijutun otsikossa: Alakastimiehet kostaa rikkaille, saa siitä tyydytystä. Kirjan opetuksena on varmasti se, ettei taidetta kannata koskaan hankkia ainoastaan sijoitusmielessä. Osta taulu, josta pidät ja nauti taiteesta kodissasi. 

Tarina taideväärennöksistä on herkullinen, siinä on ainesta romaaniin ja/tai elokuvaan. Mieleeni muistui Donna Tarttin Tikli. Taideteokset, joilla on hyvä tarina, esineen oma biografia, ovat taidemarkkinoilla usein arvokkaampia kuin sellaiset, joihin ei liity mitään salaperäistä tai dramaattista.  Ja joistain väärennöksistäkin on tullut haluttuja keräilykohteita. Näin lopuksi voi esittää kysymyksen siitä, tuleeko Veli Sepän taiteellisesta tuotannosta tulevaisuudessa "oikeaa taidetta" sellaista, jota halutaan ostaa nimenomaan sen vuoksi, että ne on taidokkaasti tehty? 

sunnuntai 29. tammikuuta 2017

Joulupukki toi 1: Anja Snellman, Lähestyminen

En minä tiedä miksi sydänäänet lakkasivat kuulumasta. En minä muista enää millaisia selityksiä minulla oli (s. 133).

Assyriologi sai tänä vuonna kaksi hyvin lyhyttä kirjaa joululahjaksi, molemmat olivat itse asiassa niin lyhykäisiä, että "novellilukutaidottomuuteni" kanssa mietin kirjaa pidellessäni: mahtavatko osoittautua ylivoimaisiksi?
Vuosi sitten Kuusamon mökin rauhassa postasin Snellmannin edellisestä kirjasta Antautuminen (WSOY 2015). Olin siitä kohtalaisen vaikuttunut, koska se käsitteli nk. erityisherkkyyttä ja tunnistin itsestäni monia päähenkilölle ominaisia piirteitä. Sen vuoksi halusin ehdottomasti lukea Snellmannin  uusimman, nimeltään Lähestyminen (WSOY 2016). Suojapaperin takakannessa ilmoitetaan, että Lähestyminen on matkakertomus, muistokirjoitus ja paluun lokikirja.
Ennakkokäsitykseni mukaan kirjassa olisi ainoastaan yksi päähenkilö -- huumeriippuvainen Ile, jonka elämää ja terapiaa luodataan tarinassa aina surulliseen (vaikkakin ilmeisen tavalliseen) loppuun saakka. Teksti nappasi välittömästi mukaansa, mutta ehkä siksi, että en missään vaiheessa tuntenut pääseväni lähelle Ileä, minulle paljon suuremmaksi hahmoksi, eräänlaiseksi toiseksi päähenkilöksi nousi syntymätön lapsi. Ile jää minulle vain eräänlaiseksi hieman epäuskottavaksi karikatyyriksi, vaikken sinänsä kyseenalaista sitä, etteikö olisi runsaastikin ihmisiä, jotka ovat eläneet tuonkaltaista repivää ja tuskaista elämää. 

Tekstissä pompitaan tasaiseen tahtiin nykypäivän ja menneisyyden välillä. Terapeutti yrittää auttaa Ileä, mutta potilaan toinen nimi "Zorbas" ja hänen kreikkalainen isänsä vievät hänet muistoissa Kreetalle. Siellä hän oli viettänyt paljon aikaa perheensä kanssa, löytänyt talon, uinut ja snorklannut meressä. Lähestyminen on ladattu täyteen erilaisia muistokirjoituksia, yksi niistä on onnellisen perhe-elämän ja avioliiton nekrologia. Idyllinen Kreeta katoaa ja yhteiselo aviomiehen kanssa rikkoutuu kun uusi raskaus päättyy saarella keskenmenoon. Tätä ei kuvata yksityiskohtaisesti eikä selkeästi, mutta se pompahtaa silmille useassa eri kohdassa. Tarinan alussa Ilen arkulle lasketun ultraäänikuvan merkitys avautuu hiljalleen. Tulen tästä hyvin surulliseksi. En ole koskaan kokenut keskenmenoa, en oikeasti tiedä miltä se tuntuu, mutta surullista on myös se, jos kokee syntymättömän vauvan kohtalon tulleen aviopuolisoiden väliin. 

Kirjailijana Snellmann on ammentanut teoksiinsa hyvin runsaasti omasta elämästään. Jälleen kerran ei voi välttyä siltä ajatukselta, että tämä kaikki on tapahtunut kirjoittajalle itselleen. Lähestyminen on ollut keino kirjoittaa itsensä vapaaksi keskenmenon kipeistä muistoista. Yhtäaikaisesti Lähestyminen on muistokirjoitus sille Kreikalle, Kreikan saaristolle ja Kreetalle, joka turistimassoista huolimatta oli paratiisi ja oiva eskapistinen piilopaikka monille. Snellman suree Välimeren saastumista sekä viime vuosina saariin vyörynyttä pakolaistulvaa. Alue on joutunut todistamaan ja myötäelämään ihmiskohtaloiden pohjattoman surun ja ahdistuksen. 

Lopuksi pieni huomautus kirjailijalle: Jalon yksinkertaisuuden ja hiljaisen suuruuden konseptin kehitti Johann Joachim Winckelmann (1717-1768), ei Johann Wolfgang von Goethe (1749-1832). Tosin Goethe rakasti tätä ajatusta kenties vielä enemmän kuin Winckelmann itse. Kumpikaan ei matkustanut elinaikanaan Kreikkaan, paitsi unissaan. Sen sijaan he kastelivat varpaansa samaan Välimereen Paestumin rannalla kreikkalaisten temppelien juurella, se on melkein kuin olisi oikeasti ollut Kreikassa. Minultakin on Kreikan saaret vielä näkemättä, Turkin ja Lähi-idän imu on tähän mennessä ollut suurempi. Pian on varmaan niiden aika, matkaan siellä jo virtuaalisesti.

Seuraavassa postauksessa päästään hyvin mielenkiintoisen kirjan maailmaan. Taideväärennöksiä ja Vilpitöntä mieltä... Joulupukki toi 2 seuraa sitten, yritän purkaa postausruuhkaa opetuksen ja tieteellisen artikkelin dediksen lomassa :) .

sunnuntai 8. tammikuuta 2017

Mitä luin tänään: Linn Ullmann, Rauhattomat


Kun Pilatuksesta postaaminen kesti kohtuu kauan, on assyriologi ehtinyt tässä välissä lukea useammankin romaanin. Joululahjakirjaostoksilla nappasin itselleni Linn Ullmannin Rauhattomat (Like 2016). Käännöksestä vastaa Katriina Huttunen ja tein ensimmäisen kerran pitkään aikaan sellaisen poikkeuksen, että luin norjankielistä kirjaa suomeksi -- Knausgårdinikin olen nauttinut ruotsinnoksina, koska olen eräänlainen käännöslukutaidoton. Huttusen käännöksiä on kuitenkin kehuttu niin vuolaasti, että luotin hänen rooliinsa viestin välittäjänä. Luin suurella mielenkiinnolla ja pidin lukemastani.

Tunnustaudun kaikenlaisen elämäkerrallisen kirjallisuuden suurkuluttajiin. Ei ole väliä onko kirja tiukan tieteellinen biografia, kevyt muistelmateos tai sitten vahvasti omaelämäkerrallinen teksti, jonka alaotsikoksi on laitettu "romaani". Viimeksimainittuja yhdistää usein se piirre, että ne eivät tekstin rakenteen puolesta useinkaan ole "kunnon" kaunokirjallista tekstiä, mutta jostain syystä, usein ehkä yksityisyydensuojan vuoksi, niitä kutsutaan romaaneiksi. Romaanin leima antaa kirjoittajalle vapauden muunnella "totuutta" ja liuttaa henkilöt sekä tapahtumat fiktion maailmaan. Erinomainen esimerkki kirjasta, joka ei omasta mielestäni ole kaunokirjallinen teos, on Karin Ehrnroothin Vinoon varttunut tyttö (Gummerus 2011) (tästä postasin täällä), muitakin esimerkkejä on. 

Ullmannin Rauhattomat lukeutuu myös omaelämäkerrallisiin romaaneihin. Se kertoo hänen omalla suullaan hänen omasta elämästään, hänen vanhempiensa elämästä ja sitten vielä erityisesti hänen isästään, elokuvaohjaaja Ingmar Bergmanista (1918-2007), tämän vanhenemisesta ja kuolemasta. Kaikki tietävät myös Ullmannin äidin, huikean kauniin näyttelijä Liv Ullmannin (1938- ). En tästäkään tekstistä löydä puhdasta romaanin rakennetta, mutta se ei haittaa: Ullmann itse tunnustaa sen, että muistot muuttavat muotoaan, haalenevat, ja ihmisen mieli pistää omiaan. Pidän hänen asenteestaan, niin moni muu uskoo "muistavansa" kaiken, pienintä yksityiskohtaa myöten. Mitään vartavasten keksittyä sisällössä ei sitten kuitenkaan taida olla. Ja kirjoittaa Ullmann osaa, hän ottaa lukijansa mukaan aikamatkalle esimerkiksi omaan lapsuuteensa ja näen edessäni nyt värinsä muuttaneet valokuvat kotialbumeissa, kaiken sen sinällään arkisen miljöön Fårön saarella. Olen mukana osaksi siksi, että vain vajaa vuotta vanhempana osaan eläytyä moniin kuvattuihin tilanteisiin.

Se miten Ullmann kuvaa itseään, lapsena, nuorena ja aikuisempanakin, antoi minulle useissa kohdin samaistumisenaihetta. Kirjan tyttö on langanlaiha ja pitää karttojen piirtämisestä ja listojen laatimisesta. Aina kun äiti on työmatkoillaan tai ylipäätään poissa, pieni tyttö ikävöi häntä suunnattomasti. Niin minäkin tein lapsena, laskin päivät ja yöt, aika ei tuntunut kuluvan millään. Tuliaiset olivat toissijaisia, pääasia että äiti oli jälleen läsnä.

Rauhattomissa pidän erityisesti siitä, että Ullmann ei sorru tähtikulttiin vaan tuo vanhemmistaan esille myös vähemmän imartelevia puolia. Äiti... 

piti tytöstä eniten silloin kun tämä nukkui. Ihana pikku tyttöni. Hereillä ollessaan tyttö oli aina kimpussa ja takertui liikaa (s. 26).

Isälle lapset, vaikka heitä oli monta, eivät olleet tärkeintä. Ja huolimatta siitä, että Ullmann suree vanhempiaan hän ei sorru syyttämään tai katkeroitumaan. Hän ei ollut vanhemmilleen ykkösprioriteetti, mutta häneltä löytyy sydämen viisautta yrittää ymmärtää heidän valintojaan ja tekojaan. Edelleen hitaasti hiipuvan isän kuvaus koskettaa, etenkin jos on joskus kokenut edes häivähdyksen jotain samaa. 

Tuona kesänä kaikki liittyi kuolemaan, viimeinen suuri työ, kuolema nojasi elämään, elämä nojasi kuolemaan, hän heräsi aamulla ja nukahti illalla, ja hän kuoli koka päivä vähän lisää. Sydän löi, mutta poissaolo oli suunnaton (s. 258).


Ja sitten nuo muistikirjat. Eräästä Bergmania käsittelevästä dokumentista tiesin jo, että elokuvaohjaaja kirjoitti käsikirjoituksensa aina keltaiselle paperille (Sylvia Plath käytti runoihinsa aina vaaleanpunaista). Muistikirjat olivat sinisiä:

Kirjat ovat täynnä hänen muistiinpanojaan ja vanhoja perhekuviaan. Isä tutki jatkuvasti valokuvia suurennuslasilla, hän leikkasi kuvia albumeista, liimasi niitä muistikirjoihinsa (hänellä oli satoja muistikirjoja, itse hän kutsui niitä työkirjoiksi) ja kirjoitti sinne missä oli tilaa. Välillä hän raapusti jotakin suoraan kuvan päälle (s. 129).

Fårön talossa lapsilla oli myös lupa kirjoittaa seiniin ja oviin. Bergman itse alkaa kirjoittaa vanhoilla päivillään huonekaluihin ja seiniin. Oikeasti kiehtovaa, vaikka Ullmann ei sen enempää lähdekään analysoimaan näiden tapojen merkitystä.

Rauhattomat oli vaikuttava ja antoi kimmokkeen tutustua myös Ullmannin aikaisempaan tuotantoon, en ole vielä ollut edes lievän kiinnostunut hänen muista romaaneistaan. Huomenna palataan mukavaan ja mielenkiintoiseen arkeen, tiedossa on esimerkiksi Tieteen päivät, aiheena vapauden rajat!