maanantai 28. marraskuuta 2016

(Myös) Pariisi on ihmeellinen!

Assyriologi oli viime viikolla joitakin päiviä Pariisissa. Edellisestä kerrasta oli kulunut 21 vuotta, ja silloinkin olin itse asiassa vain viikonlopun pituisella läpikulkumatkalla Lontoosta Roomaan.

Matkan päätarkoitus oli eräs pää Louvressa. Muutoinkin oli tarvetta käydä valokuvaamassa kaiken näköistä esineistöä, sekä omia tutkimuksia että myös opetusta varten. Lopputuloksena oli, etten juurikaan nähnyt kaupungista mitään, päiväni kuluivat siis pääasiassa museossa. Seuraavalla kerralla lupaan viipyä pidempään ja katsella myös muita nähtävyyksiä. 


Monet ystäväni ja tuttavani tietävät, että Pariisi oli lempikaupunkini ennen kuin pääsin ensimmäistä kertaa Roomaan. Minulla on myös erittäin ikäviä muistoja Pariisista, sellaisia, jotka mieluusti eliminoisin totaalisesti pääni ja sydämeni arkistoista.

Tällä matkalla rakastuin Pariisiin uudestaan. Kaikki onnistui täydellisesti, ei sattunut ensimmäistäkään pientä harmia. Olo oli silkkaa onnea ja euforiaa, lukuunottamatta iltaisin kipeitä jalkoja, jotka ovat väistämättä seurauksena kun ravaa kilometrikaupalla museon käytäviä. 

Huomionarvoista Pariisissa olivat ihmiset, vaikka aika kuluikin suurimmaksi osaksi kuolleita kiviä tuijotellessa. Toisinaan ranskalaisia moititaan ylimielisiksi, etenkin jos ei puhu sulavaa ranskaa. Kaikkialla, museoissa, hotellissa, ravintoloissa ja kahviloissa sain kuitenkin osakseni suurta ystävällisyyttä ja kohteliaisuutta -- se suorastaan häkellytti. Ruoan hinta-laatusuhde oli erinomainen ja pidän erityisesti pariisilaisten kahviloiden tunnelmasta. Se on sitä "savoir vivre".


Vuosi sitten tapahtuneet terrori-iskut Pariisissa vaikuttavat yhä kaupungin turismiin ja totta tai kuvittelua, olin itse aistivinani tunnelmassa yhä hienoisen alavireisyyden. Suosittelen kuitenkin Pariisia, (sekin) on ihmeellinen! Jos hotellit tai niiden taso arveluttavat (olen tähän mennessä asunut Pariisissa ainoastaan halvemmissa majoituslaistoksissa, joissa kohtasin myös kuuluisia torakoita ym...), niin voin nyt täydestä sydämestäni suositella paikkaa nimeltä Les Matins de Paris. Hotelli on uusi ja uskomattoman siisti (sekä vielä tyylikäs!), henkilökunta maailman ystävällisintä, 
täälläkin hinta-laatusuhde kohdillaan.

(Myös) Pariisi on ihmeellinen! Paluumatkalla minulla oli mielenkiintoista seuraa valokuvaaja ja toimittaja Jacopo Brancatista. Sain kutsun Kotkaan valokuvanäyttelyn avajaisiin. Siitä kenties seuraavalla kerralla enemmän.

sunnuntai 20. marraskuuta 2016

Ennen Pariisia Sitaattien saloista

Tulevan viikon assyriologi viettää Pariisissa -- edellisestä visiitistä onkin vierähtänyt jo 21 vuotta enkä viitsi edes laskea kuinka monta ensimmäisestä... Matkan pääasia on yksi hallitsijapatsaan pää, siitä lisää jossain seuraavista postauksista.

Yksi kuluneen viikon tapahtumista oli kutsu Suomalaisen Kirjallisuuden Seuraan. Siellä Tuula Uusi-Hallila ja Anne Helttunen kertoivat kirjastaan Sitaattien salat (SKS 2016) ja samalla sai muutoinkin hyvän yleiskuvan kustantajan muusta tämän vuoden tuotannosta. Henkilökohtaisesti vierailu seuran upeassa, nyt entisöidyssä rakennuksessa, oli hieman nostalginen -- runsas kymmenen vuotta sitten ehdin siellä jonkin aikaa ravata useammankin kerran kokoustamassa, yhden kesän ajan myös aivan pienen kuopuksen kanssa. Kun pääsihteerin avustaja ensimmäisellä kerralla huomasi vauvan sylissäni, totesi hän heti, että tuolla jääkaapissa on voileipiä, hänpä tuo niitä kahvin kanssa.


Kustantajana SKS keskittyy lähinnä suomenkieliseen tietokirjallisuuteen ja ehkä sen vuoksi kirjabloggaajat eivät niin hirveän usein bloggaa heidän kirjoistaan. Omasta mielestäni SKSn kirjoissa on runsaasti mielenkiintoista ja innoittavaa -- erityisesti rakastan näyttelyiden yhteyteen tehdyistä taidekirjoista (kuten tästä Birger Kaipiaisesta...). Ymmärrän kuitenkin, että olen tavallista bloggaajaa paremmin informoitu SKSn kirjoista, koska puolisoni on Seurassa töissä ja yleensä saan minkä tahansa kirjan kotiin kuljetettuna kunhan vain hoksaan niitä pyytää (ei ilmaiseksi, vaan siksi että puoliso tykkää ostaa minulle kirjoja :) ).

Kun kirjamessuilla taannoin katselin Sitaattien saloja SKSn osastolla, minulla ei ollut mitään käsitystä siitä, mitä kirjan sisältö on. Itselleni tulee sitaateista ensimmäiseksi mieleen latinankieliset lentävät lauseet ja lausuinpa ystävälle väärän oletuksen juuri ennen tilaisuutta, että kirjassa saatettaisiin neuvoa oikeita siteeraustapoja. Luulo ei ole tiedon väärti...

Hirveän kaukana noista latinalaisista lentävistä lauseista ei kuitenkaan olla -- Uusi-Hallila ja Helttunen ovat koonneet yksiin kansiin valikoiman suomalaisesta kirjallisuudesta (ja muustakin kulttuurista) käyttöömme juurtuneita käsitteitä ja sanontoja. Koska aika harva meistä tuntee suomalaiset kirjaklasssikot niin perusteellisesti, että osaisi heti avata kunkin sitaatin etymologian, on tästä opuksesta aivan sanomatonta hyötyä, vaikka valikoima on luonnollisesti rajallinen. Lyhyet kuvaukset on nasevasti kirjoitettuja ja niitä lukee ihan huvikseenkin. Ja kuten kirjoittajat totesivat -- kun lainauksille herkistyy, ne alkavat pomppia silmille joka paikasta -- mainoksista, blogipostauksista, poliitikkojen puheista...


Nyt ennen matkaa olen niin kiireinen, etten ehdi mitenkään syvällisesti perehtymään Sitaattien saloihin. Avasin kirjan kuitenkin kohdasta, jonka kenties kaikkein parhaiten tunnen: Nefernefernefer (s. 108). Hänet tituleeraataan suomalaisen kirjallisuuden kauneimmaksi naiseksi ja tämä saattaa hyvinkin olla totta. Mika Waltarin Sinuhe egyptiläisen (WSOY 1945) kauniin mutta itsekkään ja petollisen porton tuntevat miltei kaikki. 


Tekstissä kerrotaan aivan oikein nefer-sanan tarkoittaneen muinaisegyptiksi "kaunista", mutta sitä käytettiin yhtälailla komponenttina myös miesten nimissä eikä vain naisten (ks. esim. farao Nererefre). Kohdan kuvitukseksi on valittu, jälleen kerran aivan oikeutetusti, maailman kauneimmaksi naismuotokuvaksi väitetty Nefertiti (Berliini, Neues Museum). Tekstiin olisi vielä voinut lisätä sen, että Waltari ilmeisesti viittasi juuri tähän Nefertitin muotokuvaan, "maailman kauneimpaan naiseen", luodessaan Neferin hahmon romaaniinsa (ks postaukseni Muinaisajan ihmeistä täältä ). Näin Nefernefernefer, missä ikinä sitä suomalaisessa kontekstissa käytetäänkin, on sitaatin sitaatti. 


Uusi-Hallilan ja Helttusen esittelystä mieleeni jäi vielä se, miten he kertoivat "julkaisuodotustensa" olleen alun perin hyvin vaatimattomat -- ajatuksena oli valmistaa jonkinlainen kopioversio teksteistä. SKSn päätös tehdä Sitaattien saloista kunnon kirja, ja panostus sekä taittoon että kuvitukseen, näyttää häkellyttäneen tekijät.  Turhaa vaatimattomuutta -- Sitaattien salat on erinomainen kirja ja nimenomaan tyylikäs ulkoasu ja kuvitus tekevät siitä jokaiselle lukijalle ja/tai konsultoijalle myös aisteja stimuloivan elämyksen. Sähköiset kirjat eivät koskaan tule voittamaan perinteistä kirjamuotoa visuaalisen mielihyvän tuottajana.

Kiitän SKSn väkeä kutsusta ja toivotan edelleen menestystä ansiokkaassa työssä ja julkaisutoiminnassa!

sunnuntai 13. marraskuuta 2016

Isätön isä

Isänpäivä on jo pimentynyt -- assyriologilla se on kulunut suurimmaksi osaksi keittiössä, mutta päivän kuluessa olen miettinyt omaa isääni. Ja isänpäivälounaalla juttelimme myös teini-ikäisten poikiemme kanssa Jussi-vaarista, joka kuoli jo kaksikymmentä vuotta ennen kuopuksen syntymää. Juuri tuosta isättömyydestä.

Isäni oli isätön. Vuonna 1928 syntyneelle ihmiselle isättömyys oli sosiaalinen katastrofi ja omaan isääni se jätti syvät ellei lähtemättömät jäljet. Koulussa ei isättömyydestä kuulemma juurikaan kiusattu, mutta raskainta tuntui olleen puhumattomuuden kulttuuri: isäni isä eli ja oli samassa kyläyhteisössä, mutta hänet vaiettiin kuoliaaksi.


Meille lapsille isä ei koskaan puhunut isättömyydestään. Toisaalla se ei enää 1970-80 -lukujen Tapiolassa ollut aihe, jota olisi jotenkin pitänyt hävetä tai peitellä. Kotonamme oli molempien vanhempiemme kirjoittamat omaelämäkerralliset käsikirjoitukset, omassa osassaan isäni kertoo isättömyydestään. Samoin 1976 ilmestyneessä Tie ja veräjä -kirjassaan keskipisteessä on hänen äitinsä, mutta siinä myös mainitaan äidin "henkinen vararikko" ja lyhyt, aikalailla neutraali  versio:

Isääni en koskaan varsinaisesti tavannut, vaikka se olisi ollut ajallisesti ja paikallisesti mahdollista parinkymmenen vuoden ajan, siihen asti kunnes Chicagossa stipendiaattina ollessani kuin Lapuan Sanomista hänen kuolinilmoituksesa. Näin hänet vain pari kolme kertaa matkan päästä -- jossakin Niemen mumman hautajaisissa, jossakin Fransilan seuroissa sinä kesänä kun tulin ylioppilaaksi, joskus kirkossa. Selittämätöntä on, kuinka tunsin hänet, en minä yleensä tunne ihmisiä. Kuitenkin tiedän, että hän se oli, hyvin vanha mies, aikoinaan etevä ja paljon yhteisissä asioissa toiminut, sitten syrjään vetäytynyt, kuin melkein kaikki meni pulavuosina. (Tie ja veräjä, s. 39).


Isääni aihe kuitenkin askarrutti enemmän ja syvemmältäkin. Muissa julkaisemattomissa käsikirjoituksissa isättömyyttä käsitellään pidemmin ja yksityiskohtaisemmin, yksi tekstipätkä on jopa kirjoitettu saksaksi. Ei tullut romanttista loppua hänen isättömyystarinalleen, isä ei koskaan tunnustanut häntä pojakseen  -- näin isäni tuossa saksankielisessä tekstissä toteaa. Isäni äiti vaikeni kuin muuri ja pieni poika tunnisti isänsä eräänlaisella poissulkemismenetelmällä: isä oli se mies, josta ei koskaan puhuttu. 

Pisimmässä ja koskettavimmassa tekstissä isäni luettelee kaikki ne neljä kertaa kun oli nähnyt isänsä. Niiden ympärille voisi rakentaa elokuvan isättömästä pojasta 1930-40 lukujen körttiyhteisössä, niissä on hyvin tiivis tunnelma. 

Neljännen kerran näen hänet Fransilassa seuroissa. Olin sinä kesänä tullut ylioppilaaksi ja eräänä iltana lähdimme seuroihin. Niitä pidettiin ulkona pihamaalla, koska oli vielä lämmin, vaikka taisikin jo olla heinäkuun loppu tai elokuu. Kun seurat päättyvät ja kansa alkaa liikehtiä, näen yhtäkkiä pihan reunalla hiukan toisista erillään seisomassa saman vanhan miehen emäntineen. Katson hetken aikaa heihin päin. Vanhan miehen kasvot ovat merkillisimmät, mitä olen elämässäni nähnyt, en unohda niitä koskaan. Kenelläkään muulla ihmisellä ei ole sellaisia kasvoja. Jokainen muu on tavallinen, ei jää mieleen, mutta tämä jää. Kukaan ei ole minulle kertonut, kuka tämä vanha mies on, mutta tiedän silti aivan varmasti kuka hän on. Hänellä on ollut pitkä ja rikas elämä, hänellä on ollut paljon lahjoja ja avuja, joilla hän on voinut palvella ihmisiä omalla paikkakunnallaan.    

Aika ei ollut kypsä sille, että isä ja poika olisivat tervehtineet. 

Kaipaan usein isääni, vaikka hänen kuolemastaan onkin jo hyvin pitkä aika. Niin moni asia jäi puhumatta ja kysymättä. Sekä tieteellisessä että yksityisessä maailmassa. Ennen väitöstäni näin unta siitä, että hän saapui luentosalin penkkiin kuuntelemaan, olemaan läsnä. Toisaalla olen helpottunut: hänen ei tarvinnut nähdä Syyrian sisällissodan pohjatonta surua. Libanonin sisällissodassa oli aikoinaan jo tarpeeksi kestämistä. Olen myös kiitollinen siitä, että omilla pojillani on isä ja myös toinen isoisä eli tarpeeksi kauan jättääkseen oman lähtemättömän jälkensä.

sunnuntai 6. marraskuuta 2016

Kirjoja, jotka löytävät luokseni


Vasta kaksi viikkoa sitten assyriologi nautti auringosta ja jäätelöstä Ostian Lidolla, oli runsas parikymmentä astetta lämmintä... Ja nyt tätä kirjoittaessani, kotona työpöydän ääressä, ulkona pyryttää lunta. Talvi tuli yllättäen. Osa vaahteranlehdistä putosi vasta lumen jälkeen.
Nyt Italiassa on ollut pahoja maanjäristyksiä, idempänä Välimerellä muunlaista levottomuutta, jotka eivät voi olla vaikuttamatta mielenrauhaani. Sielu etsii elämään hyviä ja positiivisia puolia. Rooman matkan jälkeen sain lahjaksi kirjan, joka tuotti erityistä iloa. 
Kirja kuuluu kirjastossani ryhmään "kirja, joka löytää luokseni". Nämä eivät ole kirjoja, jotka sattumalta ajautuvat laukkuusi tai kotiisi, joita sattumalta saadaan. Erityisesti nämä eivät ole kirjoja, joista ei ennestään tiedetä mitään. 

Noin kolmekymmentä vuotta sitten kirjan löytyminen tapahtui minulle kenties ensimmäisen kerran. Olin aloittanut opinnot Tübingenin yliopistossa. Koko ensimmäisen vuoden ajan opiskelijat ja muutkin puhuvat heitä lapsina tai nuorina innoittaneesta kirjasta: C.W. Ceramin, Götter Gräber und Gelehrte (Rowohlt 1949). Teos oli aikansa bestseller, se on käännetty 28 kielelle ja sitä on myyty aikojen saatossa yli viisi miljoonaa kappaletta. Suomennos Muinaisaarteita etsimässä ilmestyi 1951 Lauri Hirvensalon kääntämänä (WSOY). Minä en ollut koskaan kirjasta sitä ennen kuullutkaan ja minua ahdisti useissa keskusteluissa se suuri toiseuden tunne, kun en ollut osallisena tuosta kollektiivista muistosta ja lukukokemuksesta. Tübingenin kirjakaupassa hypistelin usein Ceramin myöhempiä painoksia (ja sitä on edelleen saatavilla, lähes jokaisessa kirjoja myyvässä paikassa) ja joka kerralla olin vähällä ostaa sen. Jokin alitajunnassa kuitenkin esti minua, ceramit jäivät kauppoihin. Kunnes jossain vaiheessa olin lukukausilomalla äitini luona ja imuroin hänen kirjahyllyjään. Alhaalla, päästävedettävän puusohvan takaisessa hyllyssä ne lymysivät, himoitun  opuksen lisäksi myös hetitologian tutkimushistoriaan perehdyttävä Enge Schlucht und schwarzer Berg (Rowohlt 1955). Isäni oli ne aikoinaan hankkinut ja lukenut. Minun ei siis pitänyt ostaa tuota kirjaa, vain odottaa, että se löytää luokseni. 

Nyt minulle kävi jotakuinkin samalla tavalla. Ennen Rooman matkaa postasin Axel Munthesta. Moni ei tiedä, että Axelin sukulainen Gustaf Munthe (1896-1962), oli niinikään kirjailija, joka julkaisi taidehistoriallisia teoksia, matkakertomuksia ja romaanejakin, sekä Axel Munthen biografian. Gustaf oli myös suuri Suomen ystävä, matkusti talvisodan aikana USAan ja hankki sieltä maamme tueksi miljoonia dollareita.

Jo vuosia sitten olin lainannut kirjastosta Gustaf Munthen matkakirjan Orientaliskt. Reseskildringar från Turkiet, Syrien och Mesopotamien (Söderström & C:o Förlagsaktibolag 1928). Pidin aikoinani erityisesti tässä matkakirjassa olevasta 1920-luvun nuoren Turkin tasavallan kuvauksesta. Antikvaarisissa kirjakaupoissa teos ei tullut eteeni kuin vasta tänä syksynä. Muutamia kertoja Hagelstamilla olen silittänyt nahkaselkäistä kappaletta ja ihaillut sen lumoavia mustavalkoisia kuvia. Yhtä monta kertaa olin sitä mieltä, että nyt maksan sen ja jatkan kirjan ihailemista kotona. Ja jokin näkymätön käsi esti minua tekemästä niin. Syy oli ilmeinen -- ystävän omistama kappale löysi luokseni kahvilaan, yllättäen, ilman että olisimme keskenämme siitä puhuneet. Rakastan tällaista näkymätöntä yhteyttä ihmisten välillä. Silloin elämä on erityistä, kaunista ja täynnä mielekkyyttä. Ja lahjaksi saatu kirja on tietysti paljon arvokkaampi kuin itse hankittu.
Munthe matkustaa kirjassa junalla Anatolian halki Syyriaan. Aleppon kohdalla hän heti aluksi painottaa sen puhtautta ja kertaa lukuisia kaupunkia kohdanneita hävityksiä, vaikkei niissä kovin syvälle historiaan ulotukaan. Vaikka meitä tänään ei sinänsä lohduta se, että vuoden 1822 maanjäristyksessä kuoli kaksi kolmasosaa kaupungin väestöstä, voimme kuitenkin, kaiken siviileihin kohdistuvan raakuuden keskellä ja tuhoutunutta kulttuuriperintöä ajatellessa, luottaa ikuisen kaupungin nousevan tämänkin katastrofin jälkeen tuhkasta. Silti Aleppon ihmisiä ja muinaismuistoja tulisi suojella nyt. 
Lumipyry äityy, eilen oli enemmän valoa Espoonlahden yllä. Runsaan parin viikon päästä Pariisiin!

keskiviikko 26. lokakuuta 2016

(Melkein) mikään ei voita Roomaa


Assyriologi oli perhelomalla Roomassa. Roomalla ja minulla on erityinen suhde. Olen ollut ikuisessa kaupungissa lukuisia kertoja, erityisesti työn merkeissä, ja neljännesvuosisata sitten tapasin siellä, Villa Lantessa, herra Valjuksen. Poikamme ovat vierailleet Roomassa vain sellaisessa iässä etteivät juuri muista käynneistä mitään. Oli siis korkea aika viedä heidät sinne uudestaan. Ohjelma oli sen mukainen, toimimme puolison kanssa eräällä tavalla "johdantokurssin" oppaina ja opettajina :). Monia tuttuja asioita tarkastelee silloin tietysti uusin silmin, eli myös opettaja oppii.

Roomassa tulee pian vastaanottokyky vastaan jos ahnehtii liikaa yhdellä kertaa. Tulee tehdä valintoja, koska yhdellä matkalla ei ehdi nähdä kaikkea. Italialaiset sanovatkin ettei yksi elämä riitä Roomaa varten. Tällä kertaa minua häiritsi ehkä hieman tavallista enemmän ne valtavat turistimassat, jota vellovat kaikilla nähtävyyksillä. Olen viime aikoina Turkissa saanut nauttia typötyhjistä museoista eikä Berliinissäkään tunnu juurikaan ahdistavalta (paitsi Nefertitin luona). Mutta ruusut kukkivat vielä Palatiumilla!

Roomassa on niin monta kerrostumaa ja tasoa, sekä fyysistä että mentaalista. Joitain ihmisiä kaupunki ei puhuttele lainkaan, toiset löytävät sieltä henkisen kotinsa. Johann Wolfgang von Goethe (1749-1832) kuului niihin ihmisiin, jotka hullaantuivat (vuonna 1786-87):

Myös Rooman muinaismuistoista olen alkanut innostua. Historia, piirtokirjoitukset, metallirahat, joista en aikaisemmin yhtään välittänyt, kaikki tuo työntyy nyt esiin. Samoin kuin minulle aikaisemmin kävi luonnonhistoriassa, niin käy myös nyt: sillä tähän paikkaan kytkeytyy koko maailman historia, ja lasken toiseksi syntymäpäiväkseni, todellisen jälleensyntymisen päiväksi sen, jolloin astuin Rooman kamaralle (Italian matkat päiväkirjoineen. Valikoiden suomentanut ja johdannon laatinut Sinikka Kallio (1992) s. 157).



Sää oli ensimmäisenä päivänä hieman sateinen, mutta nuorta innostusta se ei haitannut. Muina päivinä paistoi enimmäkseen aurinko.

Vaikka yritin valokuvata paljon ja runsaasti, melkein masennuin jälleen siitä, että Roomassa silmä huomaa niin paljon kaikkea mielenkiintoista ja viehättävää, ettei yksinkertaisesti ehdi. Haluaisi myös tietää niin paljon enemmän, kaikesta. Antiikin Rooman topografia on yhä hyvin hallussa, mutta entä myöhemmät vaiheet ja monumentit? Goethekin huokaa:

Mikä aluksi tuotti vain hauskuutta ja nautintoa, kun siihen suhtautui pintapuolisesti, alkaa nyt hellittämättä vaivata mieltä kun vihdoin huomaamme ettei ilman perusteellista tietoa voi todellista nautintoakaan syntyä (s. 165-166).

Ja edelleen Goethe huokaa:

Nyt minulle käy yhä vaikeammaksi tehdä tiliä oleskelustani Roomassa; sillä mitä pitemmälle mereen kahlaan, sitä syvemmälle joutuu, ja niin käy myös minun tätä kaupunkia tutkiskellessani (s. 166).



Ei nykyisyyttä voi tajuta tuntematta menneisyyttä, ja niiden vertailu vaatii enemmän aikaa ja rauhaa (s. 166)


Ensin täytyy oppia, jotta osaisi kysellä (s. 167).

Viime aikoina hyvän ja pahan kontrasti on äitynyt suorastaan räikeäksi omassa maailmassani. Yritän päivittäin olla kiitollinen kaikesta siitä hyvästä ja kauniista mitä on. Kuten terveistä lapsista, jotka elävät yhdessä maailman turvallisimmista maista. 


Roomassa jäin miettimään: mikään ei voita Roomaa. Se on ollut kohta kolmenkymmenen vuoden ajan lempikaupunkini, tai yksi lempikaupungeistani. Myöhemmässä vaiheessa myös Istanbul, Damaskos ja Aleppo ovat nousseet erittäin tärkeiksi. Melkein mikään ei voita Roomaa. Paitsi Damaskos ja Aleppo, joihin en tällä hetkellä pääse ja joihin sieluni kaipaa kovasti. Rooman ihanuuksien keskellä sen jälleen niin kipeästi tunsin. 

Jo kesällä aloitin varovaisesti unelmoimaan siitä, että voisin tulevana keväänä viettää hieman pidemmän ajan Roomassa, kirjoittamassa. Laitokselta kuitenkin kyselivät että voisinko sittenkin pitää ehdottamani luentokurssin, joka normaalisti on sijoittunut 2.-3. jaksolle. Eli tulen opettamaan muinaisesta Syyriasta 3. ja 4. jaksossa. Kurssin sisällöstä lisää jossain seuraavissa postauksissa.

sunnuntai 16. lokakuuta 2016

Ennen Roomaa Axel Munthen jäljillä

Assyriologi on lähdössä perheensä kanssa Rooman ihmeitä ihmettelemään (= syysloma). Ennen sitä sain vihdoin kaivetuksi ja kootuksi kodissani eri paikoissa lymynneet, Axel Munthea (1857-1949) käsittelevät kirjat. Munthe oli ruotsalainen lääkäri, kirjailija, hyvin erityinen oman tiensä kulkija. Olin jo kesällä aikeissa postata näistä, koska pyysin kustantajalta uusimman suomeksi ilmestyneen Munthea käsittelevän kirjan, Maria Salosen Axel Munthen jäljillä (Avain 2016). En ollut unohtanut aiettani, elämä vain on jälleen vienyt muihin suuntiin ensiksi.


Munthe, hänen elämänsä ja teoksensa ovat kiehtoneet minua vasta noin kymmenen vuoden ajan. Olin kyllä jo aikaisemmin tietoinen hänen romaanistaan Huvila meren rannalla (käännös J. Hollo, WSOY), mutta vasta luettuani isäni päiväkirjamerkinnät keväältä 1949 tutustuin myös itse kirjaan ja Munthen kiehtovaan elämään, halusin ymmärtää miksi romaani oli kirvoittanut isässäni kohtalaisen voimakkaat reaktiot.

Romaania nuori orientalistiikan opiskelija lukee vain muutamia päiviä Munthen kuoleman jälkeen:

(12.2.1949)

Olen lukenut häntä melkoisella ihastuksella, vaikka en suinkaan nielaise häntä purematta. On hänellä monta inhimillistä ajatusta ja edelleen hän on suuri ihmistuntija ja psykologi. Jopa itseäänkin hän osaa esitellä – puhumattakaan hysteerisistä naisista, joita hän näyttää ylen mestarillisesti käsitelleen. Mutta mies on ollut muutenkin nero. Kukapa nyt esimerkiksi kirjoittaisi muistelmansa englanniksi, vaikka ei ole syntyperäinen englantilainen. Eihän sitä kieltä opi koskaan kunnolla käyttämään. Mutta Munthe on oppinut. Olisi hauska tietää milloin hän on senkin saanut päähänsä, vaikka edustaakin aivan toista alaa. Ja millähän kielellä hän on keskustellut itsensä kanssa unettomina öinään? Munthe rakastaa eläimiä, varsinkin apinoita, koiria ja lintuja, mutta myös ihmisiä, vaikka hän onkin tavannut vähemmänpuoleisesti todella rakastettavia homo-sapiens-heimon edustajia. Ennen kaikkea hän huomaa arvokasta yhteiskunnan alimmalla portaalla olevissa. En tiedä, onko jonkun verran blasfemistä sävyä siinä kun hän hyväntahtoisesti sijoittaa parhaimpia ystäviänsä paratiisiin, mainiten viimeisenä Flopette-raukan, ilotytön, joka näyttää kymmentä vuotta vanhemmalta kuin nähdessään hänet yökahvilassa bulevardin varrella, sirona ja kauniina pitkässä valkeassa puvussaan. Hän on nyt toisena talousapulaisena Maria Magdalenalla.  – Ei, Munthe ei tavoittele blasfemiaa, hän vain ei pääse irti hienosta satiiristaan, jonka alla hänen lämmin sydämensä sykkii.

Munthen käsitteleminen jatkuu myöhemmissäkin päiväkirjamerkinnöissä, niin pitkälle, että Jussi Aro itse päättää lopettaa:


... olen nimittäin ihminen, joka ei koskaan pysty innostumaan liikaa, sillä minua vähän päästä alkaa tympäistä oma innostukseni.


Salosen Axel Munthen jäljillä on mielenkiintoinen kirja. Teksti tihkuu heti ensiriveiltä lähtien intohimoa aihetta kohtaan ja huikeaa heittäytymistä oman vision toteuttamiseen. Salonen on jo 1980-90 -luvuilla vieraillut taloissa, jotka tavalla taikka toisella liittyvät Muntheen tai hänen perheeseensä. Teos ei halua olla seikkaperäinen tietoteos vaan lähestymistapa on hyvin henkilökohtainen, ja punaisena lankana Salonen itse mainitsee alussa juuri nuo rakennukset sekä Axelin pojan Malcom Munthen suulliset tarinat, joita Salonen on aikoinaan ansioituneesti nauhoittanut.

Tutkijana ja sujuvan asiatekstin ihailijana en kuitenkaan ihan varauksetta ihastunut Salosen tekstiin. Salonen itse on sitä mieltä, että Bengt Jangfeldtin biografia Munthesta En osalig ande (2003, Wahlström & Widstrand) on liiankin täynnä pikku yksityiskohtia ja niiden vuoksi Munthesta on kuulemma vaikea saada yhtenäistä kuvaa (s. 9). Axel Munthen jäljillä ei kuitenkaan onnistu sen paremmin eheyttämään otsikon päähenkilön elämää tai edes perhettä tai noita taloja, joihin pyrkii keskittymään. Tekstissä pompitaan ja leijaillaan persoonallisissa sfääreissä, enemmän kuin oma tarkka luonteeni pystyy sietämään -- sen vuoksi esim. Jangfeldtin tutkimuksellinen ote (kaikkine detaljeineen) on minusta miellyttävä.




Eniten Salosen tekstissä oli mielestäni ongelmia sujuvuuden kanssa. Lausekonstruktiot ovat toisinaan raskaita ja monia tietoja toistetaan useaan kertaan kirjan eri kohdissa. Ihmetystä herätti myös toteamus siinä kohtaa kun Salonen käsittelee sitaattia Munthen toisen vaimon Hilda Munthen (1882-1967) kirjeestä Munthen kustantajalle John (Jock) Murraylle ja jää arvostelemaan englanninkielisen sitaatin suomennosta. Kirjastojen ja etenkin e-kirjojen aikakaudella voi oudoksua lausetta: 

En saanut käsiini elämäkerran (= Bengt Jangfeldt, Axel Munthe: the road to San Michele (2008) ) englanninnosta, joka on loppuunmyyty tarkistaakseni alkuperäiset sanavalinnat, mutta sitaatin suomennos on mielestäni Axelille epäedullinen (s. 46).

Kirja on saatavissa esim. Helsingin yliopiston tietokannassa ja sähköisessä muodossa sen voi myös ostaa (alle kymmenellä eurolla). Muutamassa minuutissa minulla oli Hilda Munthen kirjeen sitaatin alkuperäinen muotoilu:

I always wonder when people say he was so "complex" and impossible to understand. He was as simple as a wayward child in spite of his very complete intelligence (s. 353).


Axel Munthen jäljillä on silti suositeltava opus, etenkin niille, jotka Munthensa jo hyvin tuntevat. Uutta ja originellia kirjassa on tosiaan nuo kuvaukset taloista, vaikka Munthen suora yhteys niihin ei minulle joka kohdassa avautunutkaan. Mukana on myös niin paljon Malcom Munthea, että kirjan nimeksi olisi hyvin voinut laittaa myös "Axel ja Malcom Munthen jäljillä". Oma haaveeni päästä Caprille ja San Micheleen on vielä toteutumatta. Ylihuomenna matkaan kuitenkin rakkaaseen Roomaan ja elämässä täytyy olla myös sopiva määrä täyttymättömiä unelmia...