lauantai 11. marraskuuta 2017

Likaista lomalukemista: Jan Mårtenson, Elakt spel

Assyriologi on lomaltapaluun jälkeen tehnyt niin intensiivisesti töitä, että ehtii vasta nyt postata toisesta kirjasta, joka oli lomalukemisena Kreikassa. Hullujen päivien tarjouksista lähti alle kympillä mukaan Jan Mårtensonin uusin "Homandeckare" Elakt spel (Wahlström & Widstrand 2017).

Mårtensonin dekkarikonsepti on rakennettu antiikkikauppias Johan Homanin ympärille. Kustantaja luonnehtii Homanin persoonaa "hyväntahtoiseksi" ja periaatteessa kehykset on tehty juuri minunlaisiani lukijoita varten -- ovathan antiikkiesineet ja niiden ostamisen, myymisen, ryöstämisen ja väärentämisen ympärille kietoutuvat aiheet äärimmäisen mielenkiintoisia enkä nyt suoralta kädeltä pysty sanomaan mitään muuta dekkarihenkilöä, joka olisi antiikkikauppias (jos lukija tietää, olisin vinkistä kiitollinen!). Koska olen jo yhdessä postauksessani luonnehtinut konseptia, en tee sitä enää.

Edellisen Homan-dekkarista postatessani jäin miettimään mitä Mårtenson keksii seuraavaksi. Aihe on jälleen ajankohtainen -- natsien ryöstämien taideteosten jäljittämistä sekä monien päivänpolttavien yhteiskunnallisten aiheiden nivoutuminen antiikkikauppaan. Jos edellisessä Homan-dekkarissa ajakohtaisena elementtinä oli ISIS, niin tässä se on Panama-paperit, veroparatiisit ja se, miten taideostoilla voidaa myös pestä rahaa. Mårtessonin maalaama ajankuva on erinomainen ja hän näyttää välittömästi työstävän maailmantapahtumat dekkariensa näyttämöksi. Tulevaisuudessa nämä kirjat voivat hyvinkin toimia sosiologisen ja muun tutkimuksen materiaaleina -- mitkä tapahtumat puhuttivat, miten niistä puhuttiin ja miten eläkkeelle jäänyt diplomaatti tarkastelee aikana yhteiskuntaa romaanihenkilönsä silmin.

Tarinan keskiössä on tai tulisi olla itävaltalaisen maalarin Gustav Klimtin (1862-1918) maalaus, joka on toisen maailmansodan aikana anastettu juutalaiselta perheeltä ja päätynyt tukholmalaisen liikemiehen kotiseinälle roikkumaan. Homanin naisystävän ystävä, juutalaisen perheen jälkeläinen pyytää Homania jäljittämään taulun myöhempiä vaiheita, mutta varsinaista tutkimustyötä itse taulun suhteen ei kirjassa juurikaan tapahdu, vaan kaikkea muuta. Maalaus palaa kuvioon intensiivisesti mukaan vasta loppumetreillä. Tämä oli pieni pettymys, sillä juuri Klimtin maalaus oli se houkutin, jonka vuoksi kirjan ostin. Homan itse viittaa Klimtin varmaankin kuuluisampaan maalaukseen, Adele Bloch-Bauerin muotokuvaan, joka pitkällisen oikeustaistelun jälkeen palautettiin oikealle omistajalleen ja josta on tehty Helen Mirrenin tähdittämä elokuva Woman in Gold (2015). Mårtenson näyttää seuraavan taidepalautustarinoita, koska hän mainitsee juonessa myös nk. Cornelius Gurlittin tapauksen -- vuonna 2012 löytyi müncheniläisestä asunnosta suuri määrä taidetta, joka takavarikoitiin  ja osaa epäiltiin epäeettisin keinoin hankituksi. Henkilökohtaisesti Gurlittin tapaus kiinnostaa valtavasti, koska se sisältää niin paljon herkullisia aineksia joko romaaniin ja/tai elokuvaan. Kenties Gurlittista ja hänen taidekauppiasisästään kirjoitetaan paraikaa jossain kammiossa tai kahvilassa?

Jo edellinen Homan-dekkari jätti kontrastimakuja suuhun ja tämän kanssa kävi aivan samalla tavalla. Kun skandinaavisessa dekkarimaailmassa vallitsee tällä hetkellä vahva psykologisiin luonnekuviin ja hyvinvointiyhteiskuntien laidalla elävien kuvaukseen pureutunut suuntaus, ovat Homanin seikkailut niin siloiteltuja ja vailla väkivaltaa tai sosiaalisia ongelmatapauksia, että hattaran makeus tunkeutuu pakostakin makunystyröihin. Kaikki hahmot jäävät pinnallisiksi, Homan ei ikinä edes näytä yöpyvän naisystävänsä luona (eikä seksiin viitata lainkaan), suurin osa henkilöistä on koulutettuja, fiksuja, kauniita sekä rikkaita. Homan on todellakin hyväsydäminen luonne, mutta toisaalla ehkä liiankin hyväuskoinen ja yksinkertainen. Toivoisin enemmän särmää, koska liian sileä kuvaus päätyy väistämättä epäuskottavaan yleisilmeeseen. Lisäksi tarinassa on, minun mielestäni, aika karkeakin juonellinen virhe (väitetään että Homan olisi ollut viimeinen, joka olisi nähnyt erään murhatun, vaikka seuraavassa luvussa he tapaavat puutarhakutsuilla monen sadan ihmisen joukossa ja vasta sitten mies löydetään kuolleena toimistoltaan), mikä kielii myös kustannustoimittajan puolelta. Milloin saamme lukea sen Homan-tarinan, jolloin hänen luurankonsa kolisevat antiikkikaapista ulos? 

Suosittelen edelleen Homan-dekkareita kaikille taiteesta ja kulttuurista kiinnostuneille ja myös niille, jotka eivät pidä väkivaltaisista kuvauksista. Edelleen voimme myös Suomessa miettiä sitä kuinka paljon alkuperältään epämääräistä taidetta saattaa riippua kotien seinillä -- olihan Saksa jatkosodan aikana liittolaisemme ja kuljetusväylät pysyivät pitkään auki. Yhden tositarinan tiedän juutalaisilta konfiskoidusta tavaroista, jotka suomalainen osti Berliinistä ja jotka päätyivät Suomeen, mutta tuhoutuivat hieman myöhemmin Neuvostoliiton pommikoneiden toimesta. On todennäköistä, että tarina ei ole ainoa.

Itsestäni tuntuu kuitenkin siltä, että olen saavuttanut tietyn saturaatiopisteen Homanin kanssa. Seuraavan dekkarin aiheesta ja ilmestymisen ajankohdasta riippuu se, lankeanko jälleen kirjakaupassa vain kuljenko sitten yhtä välinpitämättömästi ohi niin kuin teen nykyään Donna Leonen tuotosten kohdalla? Samalla mietin mistä repisin aikaa näille antiikkiliike + keräilijätarinoille ihan myös tutkimuksellisella tasolla, myös omasta suhteestani esineisiin tahtoisin kirjoittaa.


lauantai 28. lokakuuta 2017

Mitä luin lomalla: Paavo Castrén, Antiikin myytit

Assyriologi kävi syyskuussa Otavalla Paavo Castrénin uusimman kirjan Antiikin myytit (Otava 2017) julkistamistilaisuudessa (kustantajalle kaunis kiitos sekä kutsusta että kirjasta!). Olin vaikuttunut kustantamon jykevästä kivitalosta ja jo hissimatka julkistustilaan nosti minut myytillisiin sfääreihin. En kuitenkaan ehtinyt paneutumaan kirjaan kuin vasta viime viikolla, jolloin olin perhelomalla Kreikassa. 
Heti alussa on sanottava, että Antiikin myytit synnyttivät kättelyssä -- jo ennen varsinaista lukukokemusta -- erityisen paljon rajun ristiriitaisia tunteita. Jo kirjoittajan edellinen magnum opus Homeros (Otava 2016) osoittautui vankaksi palaksi suomalaista kulttuurihistoriaa ja uusin teos seuraa tiukasti samoilla jalanjäljillä huoliteltua taittoa ja kaunista kansikuvaa myöten. Suomalaiset tarvitsevat popularisoitua tietoa omalla kielellään ja tässä en voi olla jälleen kerran korostamatta sitä, miten elintärkeitä suomeksi julkaiseminen on ennen kaikkea aiheista kiinnostuneiden koululaisten kannalta, joille esim. englanniksi lukeminen usein on vielä hidasta ja hankalaa. Jälleen kerran pitelen kädessäni kulttuuritekoa, epäilemättä. Silti minulla tökki, paikka paikoin.
Mitä tässä kirjassa tapahtuu? Sisältö vastaa hyvin kirjan nimeä: käydään lävitse antiikin Kreikan ja Rooman kertomukset "myytillisistä" hahmoista eli kirjallisuudessa ja taiteessa esiintyvistä jumalista, sankareista, hirviöistä jne. kuitenkin niin, että Troijan tarupiiri ja Odysseuksen harharetket ovat jääneet vähemmällen huomiolle, koska ne ovat juuri edellämainitun Homeros -teoksen polttopisteessä. En ole lähtenyt etsimään esimerkkejä poissuljetuista kertomuksista vaan tyydyn toteamaan, että kirjan jaksotus on looginen ja kirjan loppuun liitetty hakemisto auttaa löytämään esimerkiksi monessa jutussa mukana olleiden jumaluuksien eri edesottamukset. Julkaisutilaisuudessa mainittiin, että kirjaa voi käyttää myös hakuteoksena, mikä on epäilemättä totta. Ja jälleen kerran voin myös todeta, että Castrénin käyttämä kieli on sujuvaa ja johdonmukaista, sinänsä sitä lukee ihan ilokseen.
Kirjaa lukiessani en kuitenkaan voi välttyä vertaamasta sitä niihin lukemattomiin muihin opuksiin, joita on ennen Castrénin aikaansaannosta julkaistu lukemattomilla eri kielillä (ja juuri eilen luin HSn arvostelun Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan uusimmasta filmatisoinnista, siinäkin verrattiin muihin versioihin!). Aloin miettiä itse konseptia ja sen oikeutusta monelta eri kannalta ja pääni ryhtyi pommittamaan minua moninaisilla kysymyksillä. Tähän listaan muutaman.

Antiikin myytit vei minut omassa henkilöhistoriassani kauas taaksepäin. Eräs tutkija aineistonkeruussaan haastatteli minua kauan sitten kysymällä mikä on varhaisin muistoni ja/tai tietoisuuteni Italian olemassaolosta ja vasta silloin ymmärsin, että varhaislapsuudestani en muista, että Italia olisi millään tavalla ollut esillä. (Mutta Eila Suolahti toimi kerran kuvaamataidonopettajan sijaisena ja näytti kymmeniä dioja Michelangelon Sixtuksen kappelin freskoista, jäi se lähtemättömästi mieleeni.) Entä Kreikan mytologia? En muista aikaa jolloin en olisi tiennyt mitä on nuolenpääkirjoitus ja isäni luki minulle Tuhannen ja yhden yön satuja suoraan arabiasta kääntäen. Troijan sota ja Bellerofon ratsastamassa Pegasoksella olivatkin sitten jo eksoottisempia juttuja. Vasta kansakouluajalta muistan innoittavan opettajani Toivo Kuusen tehneen syvän vaikutuksen ammentamalla meille sekä raamatullisesta että antiikin taruvarastoistaan. Troijan puuhevonen, Sunionin kärjestä mereen suistunut Aigeus ja Zeuksen päästä syntynyt Athene tulivat silloin tutuiksi. 
Giovanni Domenico Tiepolo (1727-1804) Kreikkalaiset tunkeutuvat Troijaan,
maalaus Sinebrychoffin taidemuseon kokoelmissa
Muistan samoihin aikoihin jonain talvena sairaana ollessani lukeneeni myös Odysseuksen harharetkistä, jokin televisiosta nähty piirretty lienee herättänyt kiinnostukseni. Koska mitään muuta suomenkielistä ei tainnut kirjoja pursuavasta kodista löytyä, uppouduin tarumaailmaan Grimbergin Kansojen historian avulla (WSOY, toinen uudistettu laitos 1956). Ja tosiaan: Grimberg seuraa vielä ikivanhaa länsimaalaista historiankirjoitustraditiota, jossa ei tehty eroa tarukertomusten ja "kovan historian" välillä, vaan Troijan sota kuin myös Herakleen urotyöt kerrotaan osana Kreikan varhaishistorian narratiivia (joskin ne otsikoidaan "sankarisaduiksi"). Uusi antiikin historia  (Otava 2011) -teoksessaan Castrén ei enää käsittele muita mytologisia kertomuksia osana poliittista historiaa, mutta Troijan sodan hän yhä mieltää jollakin tasolla historialliseksi tapahtumaksi vaikkakin käyttää tekstissään sanoja "taru" ja "muisto" (s. 36). Tämä johtaa siihen monimutkaisen mutta äärimmäisen mielenkiintoisen vyyhden äärelle eli kysymykseen kuinka paljon historiallisia siemenkiviä kätkeytyy myyttien sisään ja onko täysin turhaa edes spekuloida tällä kysymyksellä.

Mitä myytit siis ovat? Castrén käsittelee tätä kysymystä vain parin sivun verran ja tyytyy toistamaan aikaisempien tutkijoiden ehdotuksia myyttien luonteesta ja merkityksistä. Tässä kohtaa olisin toivonut hieman vahvempaa omaa näkemystä, onhan Castrén teoksillaan osoittanut olevansa syvällisesti perehtynyt aihepiiriin. Henkilökohtaisesti uskon, että meidän on lähes mahdotonta puristaa minkään kulttuurin myyttejä ja legendoja yhteen muottiin. Myytit ovat mahtavia tuhatvuotisia puita: jokaisella niistä on omat juurensa (ja monien kreikkalaisten myyttien juuret ovat joko Anatoliassa tai Mesopotamiassa) ja myöhemmät haaransa ja matkalla ne ovat varmaankin useaan kertaan katkaisseet oksia, pudottaneet lehtiään ja kukkineet oudoissa kohdissa, siis muuttaneet muotoaan. Olennaisempaa on ehkä se miten voimallisesti tietyt tarinat vaikuttavat meihin. Myytit ovat ihmisyytemme ytimessä, siellä missä me 2000-luvulla elävät olemme samalla viivalla esimerkiksi Göbeklitepen hybridieläimiä kivipaaseihin kaivertaneiden neoliittisten ihmisten kanssa. Tunnemme ympärillämme luonnon meitä suuremmat voimat emmekä vieläkään kykene vastaamaan siihen suureen kysymykseen eli mitä meille tapahtuu kuoleman jälkeen. Castrén luonnehtiikin myyttejä "elämää suuremmiksi" (s. 15), siihen meidän ilmeisesti on tyydyttävä.

Koska antiikin myytit ovat elämää suurempia ja siksi kiehtovia, on luonnollista, että niitä on käsitelty lukemattomissa kirjoissa. Siinä suhteessa Castrénin teoksesta voi suoraan sanoa: ei mitään uutta auringon alla. Raikasta lähestymistapaa tai erilaista otetta ei ole yritetty. Samanlaisella konseptilla on tehty populaareja teoksia Euroopassa etenkin 1800-luvulta lähtien. Kun selaa vielä 1950-luvulla uusintapainoksena ilmestynyttä suomennosta Tarujen Hellas (Karisto 1957) Gustav Schwabin 1800-luvun alkupuoliskon klassikosta Sagen des klassischen Altertums (yhä saatavana Saksassa!) on hämmästynyt teosten sisällön samankaltaisuudesta jopa mustavalkoisia viivapiirroksia myöten (Castrénin teoksessa Ria Bergin kynästä). Oma mielleyhtymäni on välittömästi klassillisen arkeologian isän Johann Joachim Winckelmannin (1717-1768) perusteosten kuvitus, aikana jolloin valokuvausta ei oltu vielä keksitty ja kuparikaiverrustekniikka oli kunniassaan. 
Taustalla tähän antiikin myyttejä yhteenkokoavien kirjojen suureen homogeenisyyteen on varmaankin se, että eri myyttien alkuperäinen kirjallinen aineisto on pahasti fragmentoitunutta ja siten tarve koota, listata ja järjestää on suuri. 

Hyvin tervetullutta Castrénin antiikin myyteissä on kuitenkin se, että tarupiirien kuvaukseen on lisätty listoja otsikon myytin myöhempi käyttö alle. Tätä ei muista teoksista juuri löydä. Myyttien reseptio muodostaa valtavan osan länsimaisesta kulttuuristamme kaikissa taiteenlajeissa, koska niitä on käytetty materiaalina aivan kuten Raamattua, miljoonin eri tavoin, toisia jopa pahalle kuluneisuuden asteelle. Jälkivaikutus kertoo meille sen, kuinka tärkeistä elementeistä on kyse ja kuinka antiikki on vahvasti läsnä jokaisen arkipäivässä. Jo ohutkin myyttisten aiheiden tuntemus tekee elämän niin paljon rikkaammaksi ja siksi sen soisi meistä ihan jokaiselle. 

Hämmentävää kirjassa on Castrénin itseriittoinen tapa tyytyä siihen mitä itse on kirjoittanut. Jälleen kaipaan sitä "further reading" -kirjallisuusluetteloa, edes lyhyttä sellaista, lukijalle on annettava apuvälineitä ja virikkeitä lähteä kulkemaan niitä innostavia polkuja pitkin tarupiirejä . Tutkijana en itse tarvitse kirjalistoja, koska olen löytänyt jo oman aktiivisuuttani esim. Mary Bachvarovan From Hittite to Homer: The Anatolian Backround of Greek Epic (2016), mutta kirjan varsinaiset kohderyhmät voisivat hyötyä ei ainoastaan kirjavinkeistä vaan varmasti myös erilaisista internet-sivustoista. Esimerkiksi LIMC on ikonografinen hakuteo, josta löytyy kaikki klassisen mytologian hahmot ja niiden esiintyminen taiteessa. Edelleen ei olisi lainkaan vähentänyt Castrénin omien teosten arvoa laittaa listaa muista antiikkiin liittyvistä suomenkielisistä teoksista, päinvastoin. Toinen kulttuuri-instituutio, kustantamo Teos on ansioitunut mm. Mika Kajavan et al. laatimalla Kulttuuri antiikin maailmassa (2009) että etenkin Arto Kivimäen kreikkalaisten tarujen loisteliailla "proosakäännöksillä", vain joitakin mainitakseni. (Lisäksi pikkulinnut ovat laulaneet, että Teokselta on luvassa on kreikkalaisten tragedioiden suomennoksia Vesa Vahtikarin toimesta).

Yhtäkaikki, tämä pieni kritiikin poikanen ei poista sitä tosiasiaa, että kirjaa voi suositella lämpimästi ihan jokaiselle. Se on ansiokas ja hyödyllinen, monessa suhteessa urotyö!

sunnuntai 15. lokakuuta 2017

Kreikkaan!

Assyriologi on lähdössä ensi viikoksi Kreikkaan. Vuorossa on perheloma, todennäköisesti viimeinen koulujen syysloma jolloin lähdetään koko vahvuudella matkaan (lukuunottamatta koiraa, joka ei pidä lentomatkustamisesta).
 
Yrittäessäni pari viikkoa sitten löytää jotain ihan muuta, käteeni osui kodin "arkistohuoneessa" muutama Olivetin sähkökirjoituskoneella kirjoitettuun liuska sekä yksi lehtileike. Vielä muutamia vuosia sitten minulla oli tunne, että muistan omasta menneisyydestäni kaiken. Tai ainakin kaiken muistamisen arvoisen. Huomasin kuitenkin jälleen kerran, että unohduksieni määrä on dramaattisessa kasvussa. En muistanut kirjoittaneeni niitä liuskoja. Annoin ne ensin puolisolle luettavaksi ja sitten luin ne kyllä itsekin. Aihe oli ajankohtainen, koska olin jälleen lähdössä Kreikkaan.

Tasan 26 vuotta sitten olin juuri palannut Kreikasta. Se oli Saksassa vietettyjen vuosieni viimeinen syksy, olin aloittanut lopputyöni kirjoittamisen ja seuraavana vuoden heinäkuussa maisterikokeiden jälkeen minut haettiin farmariautolla takaisin kotiin (koko silloinen omaisuuteni mahtui kyytiin). Ennen valmistumista minun piti kuitenkin osallistua yhdelle pakolliselle pitkälle ekskursiolle, niinpä kiersin kolme viikkoa Kreikkaa yhdessä runsaan parinkymmenen opiskelijan ja kahden assistentin kanssa. Puoliso oli toki kuullut kertomuksiani matkasta aikaisemminkin -- siitä kuinka jokainen kohde käytiin lävitse saksalaisella perusteellisuudella ja matkaa oli edeltänyt yhtä perusteellinen valmisteluseminaari. Silti puolisoni, eksursion ohjelmaa lukiessaan hämmästeli tuntimääriä, mitä olimme kussakin kohteessa viettäneet. Läpijuoksuja ei harrastettu.

Tekstien tueksi kaivoin samaisesta arkistohuoneesta nipullisen mustavalkoisia valokuvia. Väridioja otin matkalla paljon enemmän, niitä en jaksanut lähteä käymään läpi nyt, ehkä sitten kun palaan matkalta.

Yksi teksti alkaa näin:
"Jokaiselle Ateenan-kävijälle Hellaan pääkaupungin suurin nähtävyys on sen Akropolis". Nämä sanat olisi voinut kirjoittaa myös moni muut eikä vain Arvi Kivimaa vuonna 1956. Lassi Nummi lisää tuohon lauseeseen runomitassa:

Tiedän etten näe,
en ole näkevä Sinua, Akropolis
välissä on tunteiden usva
Kaksi ja puolituhatta vuotta palvontaa,
mielleyhtymiä ja symboliikkaa, paatosta ja ironiaa
jumalointia ja rienausta.

Kaikki turistit kiirehtivät heti ensimmäisenä päivänään Akropoliille. Me kiersimme sitä kuin kissat kuumaa puuroa. Ensin veryttelimme Olympeionin eteläpuolella, Pnyxillä ja Philopappos-monumentilla, ravasimme Kansallismuseon loputtomia käytäviä ja vasta kolmantena aamuna nousimme linnavuorelle.

Olin unohtanut kirjoittamani tekstin, mutta muistot tulvahtivat mieleen heti kun luin liuskat. Huomaan, että isossa ryhmässä matkustaminen oli jo tuolloin yhtä ahdistavaa kuin tänäänkin (en koskaan suostu opastamaan isoja ryhmiä, pienet opiskelijamäärät sen sijaan ovat ihan antoisia). Minull kaikki rajat hämärtyivät Akropoliilla, siis oman tekstini mukaan. Jatkan myöhemmin:

... meistä moni seisoo ensimmäisen kerran Akropoliin juurella. On hyvin varhainen aamu, mutta jo tähän aikaan suuret turistiryhmät kiipeävät portaita ylös, yritämme kovasti löytää yhtymäkohtia Panathenaia-juhliin ja niihin ihmismassoihin, jotka kulkueena nousivat kohti Parthenonia. Vaikeudet alkavat kun nousemme portaikkoa hieman ylemmäs ja opiskelutoverini Patricia jatkaa referaattiaan niiden puolessavälissä, siinä missä Propylon on parhaiten näkyvissä. Viivymme paikalla liian kauan, suljemme turistiryhmiltä puoli tietä ja paikalliset oppaat ovat huolissaan (opettajiemme) opastusluvasta. On kuitenkin olennaista pohtia miksi Propylaian sisäiset pylväät ovat joonialaisia ja ulkoiset doorilaisia, oliko pohjakaava alunperin suunniteltu epäsymmetriseksi. Paljon keskustelua herättää Nike-temppelin pylväiden nykyinen sijainti: ne ilmeisesti restauroitiin väärille paikoille viime vuosisadan lopussa. 

Liuskan viimeinen lause:
Päivämme täyttyy faktoista, aikaa ihmettelyyn ja mietiskelyyn jää vain vähäsen.

No näinhän se oli. Kun olisi jo silloin mieluummin haahuillut, ihmetellyt ja unohtunut unelmoimaan. Ja mikä kirjoitustyyli... Erilaista kipinää kuin tänään, tulee miltei ikävä tuota nuorta naista kauan sitten :).

Liuskojen mukana oli tuo lehtileike, äitini sen varmaan minulle oli leikannut ja Tübingeniin lähettänyt -- tavallinen kirjeposti kulki tuolloin välillämme noin kerran viikossa ja äiti tosiaan piti minua jollain tavalla ajantasalla siitä mitä Suomessa tapahtui. Hätkähdän kun huomaan, miten Päivi Setälän Helsingin Sanomiin kirjoittama artikkeli oli saanut minut miettimään pääopiskeluaineeni eli klassillisen arkeologian oikeutusta ja mielekkyyttä 1990-luvun alun Euroopassa. Kirjoitan näin:

Klassillinen arkeologia? Perin eurooppalainen tiede, perin subjektiivinen ja omahyväinen, pelkkää ajanhukkaako? Suomessa klassillisen filologian eli kielitieteen perinteet ovat aina olleet hyvät ja korkeatasoiset, jostain syystä antiikin materiaalinen kulttuuri, sen taidehistoria, ei aikanaan lyönyt itseään lävitse. Lähdin viisi vuotta sitten Tübingeniin katsomaan olisiko tästä alasta minulle elämäntehtäväksi, jäin Tübingeniin ja nyt olin tien päällä ensimmäisen kerran Kreikassa.


Setälän kirjoitus ajalta ennen Suomen EU-jäsenyyttä vain muutamia kuukausia sen jälkeen kun Neuvostoliitto alkoi natista liitoksistaan, on myös hätkähdyttävän ajankohtainen. Ongelmat ja tapahtumat ovat tänään tietysti erilaisia, mutta historian tuntemuksen tarve ei Euroopassa ole kadonnut mihinkään -- päinvastoin. Ei tarvitse mennä antiikkiin saakka, monet ovat näyttäneet unohtaneen lähihistoriankin tapahtumat. Setälä toi esseessään esille sen, että antiikin kulttuurien erikoistuntijoita tarvitaan:

Maassamme on kysyntää eurooppalaiseen kulttuuriperinteeseen perehtyneille henkilöille. Toivottavasti Europpa ei tunnista suomalaista "yksiulotteiseksi" ihmiseksi.

 Nyt ymmärrän, että Eurooppaan kuuluminen ja eurooppalainen identiteetti eivät olleet silloin vielä itsestäänselvyyksiä, mutta viiden vuoden asuminen ja opiskelu Saksassa olivat jo tehneet minusta henkisesti eurooppalaisen.  Silloin ajattelin, että eurooppalaisuus merkitsee kielitaitoisuutta, sivistyneisyyttä ja myös monikulttuurisuutta. Kreikan ekskursiollakin oli opiskelijoita monesta maasta ja Italiassa olin ollut arkeologisilla kaivauksilla, joissa oli varsinainen kielten ja kansallisuuksien kirjo. Fregellae-niminen roomalaiskaupunki Lazion maakunnassa oli paikka, jossa opin, että Espanjassa (jossa en vieläkään ole kertaakaan käynyt) on alue, Katalonia, jossa puhutaan katalaania. Suomalaisena en kuitenkaan ollut vielä muodollisesti eurooppalainen: joka ainut vuosi jouduin viettämään yhden aamupäivän paikallisessa maahanmuuttovirastossa, istumaan samassa käytävässä turkkilaisten, jugoslaavien, markokkolaisten ja niinedelleen kanssa jonottamassa samojen virkamiesten puheille anomaan oleskelulupaa ja työlupaa passiini.
Vuonna 1991 myös oman elämäni suunta kääntyi, vaikka en itse ollutkaan siitä tietoinen. Liuskoissa ei ole vielä merkkejä siitä, mitä tapahtuisi kun seuraavana vuonna valmistuisin maisteriksi. En jäänyt Eurooppaan, palasin takaisin Suomeen ja aloitin assyriologian jatko-opinnot. Assyriologiakin on eurooppalainen tiede.

Setälän artikkelissa oli myös seuraava toteamus:

Antiikin myytit edustavat nykypäivän kestävää kehitystä. Aristoteles sanoi, että mitä enemmän aikaa annan itselleni sitä kiintyneempi olen myytteihin. Myytti, joka pyrkii ymmärtämään todellisuutta, on reaktio teknologian ajan keinotekoiselle ja jatkuvasti muuttuvalle tiedolle, ja se selittää myös antiikin draaman suosion. Tutkijat ovatkin todenneet, että antiikin traditiossa myytit ovat nyt kiinnostavampia kuin esimerkiksi poliittiset aatteet.

Olen nyt päättänyt ottaa matkalle mukaan pari viikkoa sitten ilmestyneen Paavo Castrénin Antiikin Myytit (Otava 2017). Testaan kirjan vaikutusta autenttisissa maisemissa. Postaan jossain vaiheessa matkan jälkeen.

sunnuntai 1. lokakuuta 2017

Mitä luin tänään: Mila Teräs, Jäljet (ja muutakin Schjerfbeckiä)

Assyriologin syksy on Turkin matkan jälkeen lähtenyt käyntiin mukavissa tunnelmissa -- huolen aiheena on kuitenkin se, että syksy vaikuttaa olevan niin täynnä uusia, etenkin taidetta koskevia ja sivuavia kirjoja, niin etten todennäköisesti millään ehdi niitä kaikkia lukea, saati postata. Saan nähdä  miten minun käy, yhtään tylsää hetkeä ei ole toistaiseksi näköpiirissä, aina voi lukea! Jo keväällä olisin kovasti tahtonut tutustua juuri ilmestyneeseen Helene Schjerfbeckistä (1862-1946) kertovaan Mila Teräksen romaaniin Jäljet (Karisto 2017), mutta vasta palattuani matkalta puoliso ystävällisesti kiikutti sen minulle SKSn kirjastosta.

Olen hyvin kauan ollut kiinnostunut Schjerfbeckin maalauksista. Ensimmäinen muistoni, jostain kansakouluajalta, on pieni juliste, jonka isosiskoni oli hankkinut (ilmeisesti Ateneumissa käydessään) ja jonka hän sinitarralla liimasi haaleankeltaiselle seinälle sänkynsä yläpuolelle. Sinä ahtaassa huoneessa tapiolalaisrivitalossa, jossa "me tytöt", neljä lukumäärältään, jaoimme, ei ollut aitoa taidetta seinällä, mutta kylläkin juuri pieniä julisteita ja postikortteja. Schjerfbeckin Toipilas (1888) oli ensikosketukseni  hänen taiteeseensa -- jo silloin mietin, että tyttö olisi voinut olla minä itse, koska ennen kouluaikoja olin kohtuullisen sairaalloinen (yhden talven aikana sairastin hongkongilaisen ja puolen tusinaa muuta virusta...). Aina kun näen Toipilaan joko Ateneumissa tai jossain lukuisista Schjerfbeck-näyttelyistä, pääsen takaisin tuohon pieneen huoneeseen, muistan julisteen lisäksi kalustuksen, kirjahyllyn, kaiken. Siksi halusin ehdottomasti lukea Jäljet, minua kiinnosti miten Teräs työstää yhtä Suomen rakastetuimman naistaiteilijan elämää kaunokirjallisessa muodossa.

Teräksen teksti teki minuun unenomaisen ja impressionistisen vaikutuksen, pidin tunnelmasta kovasti. Romaani oli sujuvaa luettavaa ja hän on taitavasti onnistunut vangitsemaan ajan hengen, tai ainakin jotain, minkä me tämän ajan lukijan hetimiten tunnistamme "ajan hengeksi" (saattaa siis olla vain omaa mielikuvitustamme).  Teräksen tyyli toi jossain mielessä mieleen Virginia Woolfin (1882-1941) teokset, tärkeintä ei ole selkeä juoni vaan ihmisen päässä tapahtuva tajunnanvirta ja kaikkien aistien tuottamat elämykset.

Kun väri on oikein kaunis, minä kuulen sen musiikkina, sävelinä, niin epämusikaalinen kuin olenkin (s. 54). 

Miehen ohimoille valuvat vaaleiden hiusten uniset laineet. Silmät niiden alla ovat suuret, intensiiviset (s. 157). 

Varsinaista juonta Teräs ei ole romaaniinsa rakentanut. Aikatasoja on periaatteessa kaksi, Schjerfbeckin viimeiset ajat Saltsjöbadenin parantolassa 1945 ja sen kanssa vuorotellen käydään lävitse taiteilijan biografiaa luku luvulta, kun aika ja paikka vaihtuvat, se kerrotaan luvun tai kappaleen alussa. Tämän vuoksi tästä romaanista ei voi tehdä mitään juonipaljastuksia. Jos et kirjaa aloittaessasi tiedä mitään Schjerfbeckin elämäkerrasta tai taiteellisesta tuotannosta, teksti pitää sinua varmasti tiukasti otteessaan ja lukuelämys saattaa olla jopa valtava. Jos sinulla puolestaan on jo kohtalaiset tiedot Schjerfbeckin tiestä ja kohtalosta taiteen saralla, tunnet vähintään hänen tärkeimmät teoksensa, niin silloin lukuelämys voi jäädä kokonaisuutena laihemmaksi.

Teräs ei siis ota tekstissään juurikaan kaunokirjallisia vapauksia, rakenna omaa tulkintaansa. Liki orjallisesti hän ujuttaa tarinaan taiteilijan keskeisimmät maalaukset ja kun selaan Riitta Konttisen (1946-) ansiokasta Schjerfbeck-biografiaa Oma tie (2012) voi kysyä kuinka paljon jälkiä tämä teos on jättänyt Teräksen romaaniin. Siinä ei ole sinänsä mitään väärää, itsekin rakastan kaunokirjallisia tekstejä, joiden taakse kätkeytyy millintarkka taustatutkimustyö. Tämän suhteen Teräs osoittaa kykynsä operoida sen tiedon kanssa, mitä meillä on Schjerfbeckin elämästä olemassa. Kirjan lopussa hän täysin oikeaoppisesti antaa tunnustusta tutkijoille sekä liittää laajahkon kirjallisuusluettelon. Siitä huolimatta jäin hieman kaipaamaan jotain ajatuksellista "twistiä", jotain omaa tulkintaa esimerkiksi syy- ja seuraussuhteista, enemmän mielikuvituksellista lentoa. 

Jäljet-romaania voi siis suositella lukijoille, joille Schjerfbeck ei ole entuudestaan kovin tuttu. Se voi herättää kiinnostuksen tutustua etenkin kirjallisuusluettelossa mainittuihin teoksiin. Myös Rakel Liehun Helene -romaani mainitaan -- senkin olen kauan sitten lukenut ja tekisi nyt vertailun vuoksi mieli lukea uudestaan (jos vain olisi aikaa!).

Itselleni Jäljet toimi mainiona inspiraationa saada käsiini Einar Reuterin (1881-1968) kirjoittama varhainen kirja Schjerfbeckistä, H. Ahtela, Helena Schjerfbeck (omakustanne 1917)

Hän on kaikki mitä minulla on.
Viime kesänä ymmärsin sen kaikkein selvimmin, kun kannoin paketin postista kotiin väsymyksestä särisevin jäsenin ja revin sen auki malttamattomasti.
Se oli tullut.
Monografia, jonka Reuter oli minusta julkaissut. Oliko hän todella tuhlannut kokonaisen kirjan -- minuun?
Ensimmäisen puoli tuntia vapisin. (s. 190).

Reuterin kirja huokuu sadan vuoden takaista taikaa ja tuo kouriintuntuvasti esille sen, miten paljon vähemmän ihmisillä oli ympärillään muita värejä kuin luonnossa räiskyvät. Kirjat olivat mustavalkoisia ja esimerkiksi Schjerfbeck-lempiteokseni Sirkustyttö, näyttää mustavalkokuvana hyvin erilaiselta. Myös Ahtelan käyttämä vie meidät vuosisadan taakse, tuntuu arkaaiselta mutta ylen voimakkaalta!

Jäljet innoittivat minut edelleen hankkimaan yhden lisän Schjerfbeck-aiheisiin kirjoihini: Reuterin, siis H. Ahtelan toisen, 1953 ilmestyneen kirjan. Reuter/Ahtela kiinnostaa, koska tämän vuoden keväästä olohuoneessamme on yksi hänen oma maalauksensa. Se on tosin yhä paketissa, etsii paikkaansa tai jää odottamaan ripustusta uudessa kodissa. Kirjan löysin Hagelstamilta ja se on aikoinaan kuulunut vuorineuvoksetar Iris Långhjelmille. 


Tällainen on Helena Schjerfbeckin kamppailu ollut. Hän on kamppaillut pelastaakseen jotain itsenäistä alati uhkaavan kuoleman kynsistä, hän on siinä onnistunut ja antanut ihmiskunnalle ijäti kestäviä kauneusarvoja (H. Ahtela 1917, s. 38).

maanantai 18. syyskuuta 2017

Oi niitä aikoja: Stig-Björn Nyberg, Kirjatalossa

Assyriologi tienasi aikoinaan kausimyyjänä opiskelurahoja kulttuuri-instituutiossa nimeltä Akateeminen Kirjakauppa. Tämän instituution entinen työntekijä ja johtaja Stig-Björn (Nalle) Nyberg julkaisi elokuussa muistelmat Kirjatalossa Muistoja kirja-alalta ja vähän muualtakin (Otava 2017, myös ruotsiksi Bokhuset. Människor, möten, minnen Schildts & Söderströms). Oli itsestäänselvää, että tämän kirjan tahdon lukea ja Otava lähetti siitä ystävällisesti arvostelukappaleen. Kirjan kirjoittaja, josta tässä postauksessa käytän tuttavallista kutsumanimeä Nalle on minulle siis tuttu entisen kollegan ominaisuudessa (emme koskaan olleet suorassa esimies-alainen -suhteessa, ainakaan tietääkseni). Myöhempinä vuosina olemme tavanneet jonkun kerran erilaisissa yhteyksissä ilman että Nalle välttämättä heti kasvoni nähdessään tietäisi nimeni tai sen mistä kontekstista olemme tuttuja.

Siis oikeasti: oi niitä aikoja... Nallen kirja on tärkeä, erittäin tärkeä osa suomalaista kulttuurihistoriaa. Hän itse haki ja pääsi Akateemiseen kirjakauppaan töihin 1970 ja teki kirjatalossa leijonanosan työhistoriaansa (ollen pariin otteeseen työllistyneenä muualla -- opettajana ja kirjankustantajana). Hän oli erittäin tärkeä osa instituutiota ja hänen panoksensa täten merkittävä kulttuuri- ja tieteenhistoriamme usealla vuosikymmenellä. Jos voisin toivoa jonkun toisen "AKAlaisen" muistelmia, se olisi ehdottomasti kirjakaupan 1980-1990 johtajan Jorma Kaimion. Nalle tulee hyvänä kakkosena ja saamme olla hänelle oikeasti kiitollisia tästä teoksesta. Eino. E. (Nenno) Suolahden persoona on viime aikoina alkanut kovasti kiinnostamaan, mutta hänestä en tiedä vielä tarpeeksi. 
Nalle sitoo oman elämäntarinansa taitavasti kirjakaupan historiaan. Henkilökohtaiset kokemukset limittyvät liikkeen viralliseen tarinaan -- hän tekee myös lyhyen mutta  tuikitarpeellisen katsauksen Akateemisen Kirjakaupan syntyyn 1800-luvun lopussa. Mikä ajatus ja/tai aate oli perustajien takana?
Akateeminen Kirjakauppa perustettiin toimimaan suomalaiskansallisena ja yliopistoväen kirjakauppana (s. 16). Suomalaiskansallinen merkitsi silloin ja on merkinnyt varmasti tähän päivään asti kuitenkin vahvaa kaksikielisyyttä: jos äidinkieli oli suomi, oli osattava riittävästi ruotsia ja suurin osa myyjien esimiehistä olivat suomenruotsalaisia. Kun syksyllä 1985 minusta tuli noin vuoden ajaksi kausimyyjän sijaan vakituinen osa-aikainen myyjä, pääsin Stockmannin kielikokeeseen (joka merkitsi huomattavaa korotusta tuntipalkkaan, esim. silkasta valmiudesta puhua asiakkaiden kanssa saksaa tai vielä harvinaisempaa ranskaa), ruotsin kielen kokeessa ei tarvinnut käydä. Viiden prosentin palkankorotukseen riitti osastopäällikön lausunto siitä osasitko palvella asiakkaita ruotsiksi vai et. Monen muun asian ohella olen suuresti kiitollinen vuosistani tässä kaksikielisessä työyhteisössä. Ilman suomalaiskansallista kaksikielistä aatetta olisin henkisesti hyvin paljon köyhempi ihminen. 

Kuvatessaan Akateemisen Kirjakaupan työyhteisöä Nalle kertoo osuvasti siitä, kuinka paljon siellä oli korkeakouluopiskelijoita töissä. Hän myös mainitsee joitakin nimiä, jotka sittemmin ovat niittäneet mainetta kuka milläkin saralla. Akateeminen tosiaan oli yliopistoväen kirjakauppa monessa mielessä. Professorit, dosentit ja muu opetusväki kävi siellä ostoksilla ja useilla oli vielä 1980-luvulla kymmeniä ulkomaisia kirjatilauksia vetämässä, oma isäni Jussi Aro (1928-1983) ei tämän suhteen ollut mikään poikkeus. Edelleen suurin osa kirjakaupassa etenkin kesätöissä ja osa-aikamyyjinä toimineet opiskelijat olivat professorien tai muun tiede- ja kulttuuriväen lapsia. Tämän suhteen en itse ollut poikkeus. Kun isäni keväällä 1983 äkillisesti kuoli, oli hänen oppilaidensa kanssa puhetta siitä, että olin jo aikaisemmin samana vuonna hakenut seuraavaksi kesäksi töihin kirjakauppaan. Koska olin tuolloin vielä alaikäinen, olivat mahdollisuuteni saada töitä kutakuinkin pienet. Voin tässä reilusti tunnustaa päässeeni alun perin sisään suhteilla, mutta toisaalla uskon, ettei minua olisi huolittu vuosittain takaisin töihin jos en oikeasti olisi kunnostautunut kelpo työntekijänä. Se mikä Nallen muisteloista ei kenties käy aivan selkeästi ilmi on se, mikä merkitys Akateemisella oli opiskelijoille mielekkäänä työpaikkana. Siellä tienattiin opiskelurahoja ja ilman tätä työpaikkaa monen valmistuminen olisi ollut hitaampaa tai kyseenalaista. Toki osa opiskelijoista ei valmistunut vaan jäi kirjataloon töihin. Siitä huolimatta vaikutus varsinkin Helsingin yliopiston opiskelijoiden elämässä oli suuri. Minulle myyntityö toimi myös opintoihin motivoivasti: jokasyksyisen työrupeaman jälkeen puhkuin intoa jatkaa tutkintoon saakka, koska siitä huolimatta että työ ja työyhteisö olivat mukavia, tiesin että tahdoin edetä jonnekkin "korkeammalle". 

Akateemisessa aikoinaan työskennelleestä oli edelleen mielenkiintoista lukea miten Nalle luonnehtii monia persoonia, jotka minäkin opin tuntemaan ja joiden kanssa tein myös työtä. Osaa hän kehuu jopa vuolaasti. Jos kirjakauppa oli (kuten takakannessa luonnehditaan) suksee, Euroopan suurimpia ja parhaiten hoidettuja, kirjallisuutta oli yli 20 kielellä, 140 000 nimikettä ja miljoona kirjaa ja se nimenomaan 1980-luvulla kasvatti liikevaihtoaan ja oli myös voitollinen bisnes, näyttää se olleen hänen mielestään pitkälti Kaimion ansiota. Kaimion ja Nallen yhteistyö näyttääkin sujuneen kohtalaisen hyvin. Kaikkia muita ja monia yhä elävien kirjoissa olevia Nalle ei sen sijaan kohtele ihan niin silkkihansikkain ja on mahdollista, että joitain muita hän rankaisee damnatio memoriaen muodossa eli jättää heidät kokonaan mainitsematta. Nalle kyllä pyytää anteeksi sitä, jos joku etsii tekstistä turhaan omaa nimeään ja kirja on omistettu kaikille kirjakaupan entisille ja nykyisille työntekijöille ja asiakkaille, mutta siitä huolimatta kirjoittaja on tehnyt selkeän valinnan sen suhteen kuinka paljon käyttää rivejä työyhteisössä vaikuttaneiden ihmisten ja tapahtumien kuvaamiseen ja toisaalla taas esimerkiksi kirjatalossa vierailleiden kuuluisuuksien ja ylipäätään merkkihenkilöiden namedropping-maiseen esillenostamiseen. Toisinaan teksti ei tämän vuoksi ole omasta mielestäni kovinkaan vetävää luettavaa vaikka ymmärrän, että toisille lukijoille se on juurikin kirjan parasta antia. Ja ovathan kaikki Kohtaamispaikalla nähdyt maailmankuuluisuudet ehdottomasti yksi tärkeä aines siinä reseptissä mikä on tehnyt Akateemisesta niin erityisen. Mutta kun esimerkiksi kirjailija Bo Carpelan on lapsuuteni Leppäkertuntien naapuri ja olen elämäni ajan tiennyt kuinka kiltti ja sympaattinen hän oli, en oikein jaksanut innostua Nallen omista kokemuksista.

Voisin käydä Nallen muistelmat sivu sivulta lävitse ja kommentoida monenmoisia asioita. Voisin ennen kaikkea verrata hänen kertomiaan tarinoita omiin muistoihini ja tarinoihini kirjatalosta. Luettuani kirjan tuntuu siltä, että voisin kirjoittaa omat muistelmani, olenhan kokenut esimerkiksi sen mistä Nallekin kirjoittaa, nimittäin romanssin kollegan kanssa (joka johti jopa kihlaukseen). Voisin kirjoittaa hieman toisen version Jouni Haanpäästä (jolle lähtöni saksalaiseen yliopistoon opiskelemaan arkeologiaa oli syy tehdä seksistisiä kommentteja. Onneksi opinnot Saksassa ilmeisesti oikeuttivat "ylennykseen" paperiosastolta kielitieteeseen ja koulukirjoihin...).  Voisin kertoa työajalla suoritetusta suullisesta kurssitentistä johtajan työhuoneessa ja monta muuta anekdoottia. Olisi hienoa jos Nallen kirja antaisi kimmokkeen muillekin Akateemisessa työskennelleille kirjoittamaan samasta aiheesta. Kirjakauppa oli ainutlaatuinen ja se oli kulttuuri-instituutio ja siksi se ansaitsee kaiken siihen liittyvän muistitiedon dokumentoinnin, etenkin mitä tulee Kaimion 1980-luvun kulta-aikaan.

Tilaa ei kuitenkaan ole kuin kahteen lyhyeen kommenttiin. Ensimmäinen koskee sitä miten kirjoja tulee markkinoida myymälässä. Nalle muistaa libristiopinnoistaan ainakin yhden "opin", joka hänen mielestään on väärä: Asiakasta ei saa häiritä. Hänen täytyy rauhassa saada tutustua kirjoihin, sillä muuten hän voi närkästyä ja mennä toiseen kirjakauppaan (s. 43). Omasta mielestäni Nallen käsitys on täysin väärä ja koska suurin osa myyjistä Akateemisessa jätti  (ja jättää edelleen) asiakkaan rauhassa haahuilemaan hyllyjen väliin ja palvelee asiakasta ainoastaan silloin kun hän tulee kysymään apua tai maksamaan ostoksensa, on kirjatalossa yhä miellyttävää asioida, tehdä löytöjä ja myös hankintoja. Kuulun niihin introvertteihin kirjoja rakastaviin ihmisiin, jotka ovat myös niin ujoja, että pelästyvät jos myyjät alkavat tuputtamaan milloin mitäkin. Haluan nimenomaan, että minut jätetään rauhaan. Jos myyjä lähestyy uhkaavasti, pakenen pois enkä osta mitään. Ja tiedän etten ole näine käytöstapoineni yksin. Tästä samaisesta syystä en mene nykyään Suomalaiseen Kirjakauppaan kuin pakosta, siellä myyjät käyttäytyvät äärimmäisen häiritsevästi ja kaikkein kauhistuttavinta on se kaikki krääsä mitä he epätoivoisesti yrittävät kassalla tyrkyttää.

Toinen kommentti liittyy Nallen teoriaan siitä mitkä syyt johtivat Akateemisen Kirjakaupan rappioon.
Osasyynä oli aivan varmasti se, että Stockmann halusi integroida ennen niin itsenäisesti ja omilla säännöillään toimineen kirjakaupan niinkuin hän asiaa esittää. Kun oston ja myynnin saumaton yhteistyö torpedoitiin eikä ymmärretty rekrytoida riittävästi jouluapulaisia, vedettiin menestystarinalta matto rumasti alta. Paha, miltei ratkaiseva virhe tehtiin kuitenkin jo hieman aikaisemmin, silloin kun Jorma Kaimion työn jatkajaksi ei palkattu uutta nuorta lupausta tiede- ja/tai kulttuurimaailmasta. Iso osa kirjatalon imagoa muodostui siitä, että johtajana oli kulttuuripersoona. Doris Stockmannilla oli johtajana monia erinomaisia avuja (muistan ihailleeni mm. hänen taitojaan paketoida kirja lahjakääreeseen nopeasti ja kauniisti!!), mutta hän ei ollut filosofian tohtori eikä säteillyt akateemisen kultivoitunutta auraa ympärilleen. Kysyä tosin voi, olisiko jokin uusi kulttuuripersoona kyennyt laittamaan riittävän tiukasti kampoihin Stockmannin isokenkäisille. Ja kun Nalle itse astui remmiin, oli peli jo ilmeisesti menetetty. Ja ilman johtajaa homma ei toiminut enää lainkaan. Loppu on sitä katkeraa historiaa, jonka me kaikki tiedämme.
Suosittelen Nallen tarinaa kirjatalosta kaikille kirjan ystäville. Kirjojen myyminen ei ole helppoa ja 2000-luvulla kirja-ala kokonaisuudessaan kamppailee aivan toisten haasteiden kanssa kuin aikaisemmin. Vaikenen verkkomyynnistä ja e-kirjoista, niistä on myös paljon kiinnostavaa Nallen muistelmissa.

Käyn, kuten myös Nalle, yhä vähintään viikottain Akateemisessa Kirjakaupassa, siitäkin huolimatta, että usein tekee kipeää nähdä varjoksi supistunut kirjavalikoima. Yhä ostan kirjoja sieltä, etenkin ulkomaisia pokkareita (enkä tilaa niitä jostain nettikaupasta...). Cafe Aalto on entisellään ja se lämmittää sydäntä, siellä istun lähes aina taloon astuessani.

Olen kiitollinen Akateemiselle Kirjakaupalle, kulttuuri-instituutiolle, kaikille ihanille kollegoille & esimiehille. Oli hienoa olla mukana, edes vajaan kymmenen vuoden aikana, edes osa-aikaisena, edes kausimyyjänä.

sunnuntai 10. syyskuuta 2017

Turkkilaisia (sekä suomalaisia) kirjakauppoja ja professorin juhlakirja

Assyriologi on ollut jo viikon Suomessa ja runsaasti viileämmät lämpötilat aiheuttaneet lievää flunssaa sekä akuuttia kaipuuta takaisin Turkin lämpöön. Syysloma perheen kanssa Ateenaan on kuitenkin varattu, joten enköhän kestä tämän runsaan kuukauden seuraavaa matkaa odotellessa. Viimeisellä viikolla Istanbulissa vietin paljon aikaa kirjakaupoissa, niistä haluan kertoa pari sanaa.

Neljä viikkoa kestäneellä matkallani ostin kenties tavallista enemmän kirjoja. Kaikki ostamani tai lahjaksi saamani kirjat eivät ole kuvassa, koska yksi opiskelijani otti niistä kuljetettavakseen pari eivätkä nuo pari opusta ole vielä päässeet kotiini asti. Yksi nide on tyhjä muistikirja (toinen ostamani muistikirja ei ole puolestaan kuvassa). Tällaisten kirjamäärien raahaaminen ilman lisäkustannuksia ei olisi mahdollista ellei Turkish Airlines sallisi ulkomaan lennoilleen 30kg matkatavaraa ruumaan (eikä ole turhan tarkka käsimatkatavaroiden määrästä tai painosta).Tutkija ja kirjahullu arvostaa tällaista lentoyhtiötä suuresti!

Myönnän että tällä kertaa kirjojen ostamisessa ei ollut juurikaan itsehillintää. Tämä johtui suurimmaksi osaksi kahdesta syystä, sen lisäksi että satun rakastamaan kirjoja hyvin paljon. ja sen lisäksi, että tarvitsen niistä monia tutkimuksissani enkä voi lainata niitä yliopistoni kirjastoista. Ensimmäinen syy on hieman banaali: Turkin liiran vaihtokurssi on nyt niin edullinen, että kirjat tuntuivat älyttömän halvoilta. Toinen syy on se, että etenkin Istanbulissa länsimaisten turistien kato näkyy ja tuntuu kaikkialla. Idästä päin tulevat matkailijat eivät ole kiinnostuneita etenkin Beyoğlun
lukuisista antikvaarisista - ja muista kirjakaupoista ja tämä vaikuttaa suoraan näiden bibliofiilisten yrittäjien elinkeinoon. Missään kaupassa en oikein voinut käydä ostamatta edes yhtä kirjaa. 

Jo neljännesvuosisadan ajan yksi istanbulilaisista kirjakauppasuosikeistani on ollut kävelykatu Istiklal Caddesilla sijaitseva Deniz Kitabevi. Enimmäkseen antikvaarisia ihanuuksia, mutta myös vanhoja karttoja, painokuvia ja muuta parafernaaliaa. Viivyn siellä aina pitkään, en tohtisi lähteä pois ihanan tunnelman vuoksi (joka on samanlainen kuin monissa vastaavissa roomalaisliikkeissä).

Muinaistutkijan paratiisi on samalla alueella sijaitseva Homer Kitabevi. Siellä on pakahduttavan laaja valikoima antiikintutkimusta, ei ainoastaan Anatolian aluetta koskevaa. Etenkin tämä kauppa on sellainen kulttuuri-instituutio, jollaista Suomesta ei enää löydy. Toivon kaikille istanbulilaisille kirjakauppiaille menestystä vaikeista ajoista huolimatta ja toivon, että voin taas pian palata Kaupunkiin tekemään niissä lisää kirjaostoksia.

Istanbulissa veti tämä kirjakauppojen tarjota tällä kertaa todella hiljaiseksi. Suomi on mukamas sivistysvaltio, mutta jo kesällä havahduin siihen karuun todellisuuteen, että esimerkiksi yliopistokaupunki Oulussa ei ole yhtään ainoaa, akateemisesta näkökulmasta katsottuna, kunnon kirjakauppaa. Missä oululaiset opiskelijat käyvät haahuilemassa, inspiroitumassa, ostamassa kirjoja? Muistelin omia opiskeluaikojani Tübingenissä, missä käsikirjoja, johdatuksia arkeologiaan -- Reclamin keltaista sarjaa antiikin tekstejä jne. jne. oli saatavilla useammassa kaupassa. Monet nuoret ovat oppineet varmaankin tilaamaan kirjansa internetistä, mutta jotenkin on vaikea kuvitella, että samaa inspiroitumista voisi tapahtua klikkaamalla kirjan kuva virtuaaliseen ostoskoriin kuin jos opusta pääsee kaupassa selaamaan.

Helsingissä on sentään Tiedekirja ja Gaudeamus. Meillä OLI myös aikoinaan Akateeminen Kirjakauppa, jossa opiskeluaikoina ansaitsin myös elantoani ja jossa opin paljon siitä miten kirjakauppa parhaimmillaan toimii myös kulttuuri-instituutiona. Akateemisen romahduksesta kertoo Nalle Nyberg muistelmissaan Kirjatalossa (Otava 2017). Olen pyytänyt tästä kirjasta itselleni arvostelukappaleen ja tulen siitä postaamaan kunhan saan kirjan ja saan sen luettua.

Kirjoilta ei voinut välttyä eilenkään: ystävämme professori Laura Kolbe täytti 60 vuotta ja hänen oppilaansa laativat hänelle juhlakirjan, jonka toteutumisessa muut saivat sitten olla maksavana osapuolena (ja näinhän sen kuuluu mennäkin). Lauran oma opettaja Matti Klinge oli myös paikalla seminaarissa ja juhlakirjan julkistamisessa. Vanhan ylioppilastalon Musiikkisalissa väreili hieno, usean sukupolven humanistinen, akateeminen ja voisi jopa sanoa yläluokkainen tunnelma. 

Vihdoin sain myös hankittua Lauran äidistään julkaiseman kirjan. Sekin on nyt lukulistalla ja siitäkin tulen lähiaikoina postaamaan.