Eilen aamulla, kello viisi, lähdimme minä ja matkalaukkuni RCACstä kävelemään Istiklalia kohti Taksimia ja lentokenttäbussia. Matkan vähiten hauska hetki oli koittanut, paluu takaisin kotiin. Koskaan aikaisemmin en ollut kulkenut Istiklalia kello viisi aamulla -- kokemus oli erikoinen. Monesta diskosta ja baarista kuului hurja humputus, kadulla oli jos jonkinmoista kulkijaa, monet börek-paikat ja kebabiçit olivat vielä/jo auki. Taksit yrittivät hanakasti saada kyytiä.
Aamuinen lentokenttä on SE vähiten hauska osuus matkasta. Ensin hirveä jono ensimmäiseen turvatarkastukseen, sitten vielä hirveämpi check-in-jono, sitten ryydytään passintarkastuksessa ja toisessa turvatarkastuksessa. Olin kentällä ajoissa, mutta aikani hupeni jonossa ja tuli kiire tehdä viimeiset ostokset, esim. ystävän halajamat mantelit.
Helsinki ja Espoo näyttivät laskeuduttaessa tältä -- jäät olivat lahdenpoukamissa vielä jäljellä:
Olen joskus vilkuillut muiden ihmisten blogeja, matkakuvia Istanbulista. Huomasin ottaneeni jokseenkin erilaisia kuvia. Minun Istanbulini on erilainen, miksi? Kenties siksi, että olen ollut siellä usein ja kuljen vielä useammin reittejä, joita muut matkalaiset eivät kulje. Rakastan takakujia ja romahtamaisillaan olevia taloja -- haluaisin pelastaa ja herättää ne kaikki eloon. Unelmoin kapeankapeista taloista, jonkin sellaisen tahtoisin joskus omistaa. Olen herännyt katselemaan "rumia taloja", etsimään niistä rumuuden estetiikkaa samalla tavalla kun tutkin tällä hetkellä rumia kivipatsaita.
Mutta myös nämä talot kuuluvat Istanbuliin, ovat osa sen kiehtovaa ja alati muuttuvaa tilaa missä uusi ja vanha, ruma ja kaunis limittyvät toisiinsa ainutlaatuisella tavalla.
Paljon muuta näin ja koin matkallani, niistä taas toiste lisää. Lukekaa Orhan Pamukin kirjoja, niistä kenties seuraavaksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti