Pamuk hukassa

Tänä aamuna etsin kirjaa hyllystäni -- Orhan Pamuk, Istanbul -- muistot ja kaupunki (Tammi, 2004). Se ei ollut missä sen pitäisi olla. Olen saattanut lainata sen jollekulle.

Puhun arkipäivän turkkia -- osaan tilata ruokani ravintolassa, ostaa bussilipun, tiedustella aikatauluja ja reittejä. En siis eksy enkä kuole nälkään. Osaan tervehtiä ja vaihtaa kohteliaisuuksia ja luen kohtalaisella nopeudella arkeologisia julkaisuja turkiksi. Pamukin romaanien lukemiseen alkukielellä turkin taitoni eivät (vielä) riitä, vaikka haaveilenkin kovasti että jonain päivänä minulla olisi aikaa opiskella turkkia kunnolla. Tuula Kojon suomennokset ovat kuitenkin erinomaisia eli me suomalaiset saamme olla onnellisia siitä, että Pamukin lähes koko tuotanto on saatavilla suoraan turkista suomeen käännettynä, antaumuksella ja suurella ammattitaidolla tehtyjä.

Istanbulin puuttuessa tartuin teokseen Muita värejä (Tammi, 2008). Siinä Pamuk kuvaa mm. Istanbulin rakennuskantaa ja suhdettaan taloihin.

Niihin aikoihin oli kiellettyä purkaa vanhoja palatseja ja rakentaa niiden tilalle uusia kerrostaloja, joita pidettiin vaurauden ja modernin elämän symboleina. Mutta purkulupa heltisi, jos asukkaiden muutettua pois sitä ei hoitanut vaan antoi sen lahota ja rapistua, niin ettei siinä enää voinut asua. Jotkut repivät katosta tiiliä ja jäivät odottamaan, että talo raunioituisi sateen ja lumen takia vähitellen omin päin.Vielä varmempi ja nopeampi keino oli polttaa talo keskellä yötä (p. 89).

Huomaa nainen, joka ripustaa pyykkiä oikealla & vieressä oleva kunnostettu valkoinen talo upeine puuerkkereineen.

Jokaisen tällaisen talon kohdalla haluaisin jäädä kuuntelemaan sen tarinaa, loiston ajoista ja nykyisestä murheellisesta tilasta. Ihmisistä, jotka ovat asuneet, rakastaneet, eläneet elämäänsä ja keittäneet ruokaa...

Istanbul on tulvillaan kapeankapeita taloja. Pamukin ensimmäisen romaanin Hiljainen Talo Kojo suomensi hiljattain. Toinen tarina voisi olla Kapea talo...

Päivän työt odottavat, seuraavaksi viattomia ja muita museoita.