sunnuntai 24. tammikuuta 2016

Sydäntalvella elämä hidastuu & Mazzarellan Aurinkokissa

Jonnekin ne assyriologin päivät ja tunnit haihtuvat, katoavat. Vaikkei mitään järjellistä tuntuisi saavankaan aikaiseksi, lukuunottamatta tietysti luentokurssia ja muita tähdellisiä töitä. Sydäntalvella elämä hidastuu, tekisi mieli vetää parin kuukauden mittaiset talviunet. Talvi saa minut minmoimaan toiminnot vain välttämättömimpiin. Kaikki sujuu vain hitaasti, jos ollenkaan. Sekä kovat pakkaset että tiheät lumipyryt saavat luuni särkemään.
Lumisateen hiljaisuudessa on minulle syvää melankoliaa. Rankkasade pitää ääntä itsestään, mökillä se paukuttaa peltikattoa, ja humisee. Litisee ja lotisee. Lumen putoaminen on äänetöntä eikä tuuli humise lehtipuissa samalla tavoin kuin kesäisin. Puut pukeutuvat valkoiseen vaippaan, usein hienovaraisesti kuvioituun.
Valolla on monta viehkeää heijastumaa.
Mitä sitten olen lukenut? Sain joululahjaksi Merete Mazzarellan (1945- ) uusimman kirjan Solkattens år (Schildts & Söderströms 2015) (Raija Rintamäen suomennoksena & Tammen kustantamana Aurinkokissan vuosi), sitä luin jo välipäivinä mökillä. Luen Mazzarellaa aina mielelläni, pidän hänen esseistisestä tyylistään ja lukeneisuudestaan. Aurinkokissan vuosi on jonkinlainen kokoelma Mazzarellan elämän tapahtumia sekä eri aiheiden pohdintaa 70-vuotissyntymäpäivää edeltävän vuoden ajalta. On paljon vanhenemisesta, vanhojen ihmisten parisuhteista, lukemisesta ja kirjoittamisesta.
Useita viisaita ajatuksia, vaikka olenkin Mazzarellaa pari vuosikymmentä nuorempi eivätkä 60-70 -vuotiaille ajankohtaiset asiat vielä kosketakaan minua. Nyt tuntuu hyvältä olla vielä "nuori" :).

Ja tosiaankin, Mazzarella hyppii kirjassaan aiheesta toiseen, henkilökohtaisissa kappaleissa mielenkiintoisinta minulle ovat hänen kuukausittaiset visiittinsä ex-miehen luokse Uppsalaan. Mazzarellan tekstistä kuultaa hienoiset omantunnontuskat.

Några dagar senare messar min ex-man att det fortfarande känns svårt att det inte längre är vi. Det huggar till i mig men jag tänker på alla de gånger då vi inte kändes som ett vi. (s. 114)

Kuinka monen ihmisen kanssa itse olen "me"? Tätä jäin kovasti miettimään.
Ja sitten laajemmat, maailmaa syleilevät aiheet. Parin sivun verran Mazzarella pohtii autenttisuutta (s. 58-59) loikaten nk. homeerisesta kysymyksestä Saddam Husseinin patsaan kaatoon Bagdadissa 2003 ja päätyen siihen mielipiteeseen, että Lascaux-luolan kivikautisista seinämaalauksista tehdyt kopiot eivät voi antaa kävijälle samanlaista (taide)elämystä kuin aidot maalaukset.

Men det var skillnad, det var stor skillnad, för det var ju inte alls här grottmännen stått och målat, det var platsens ande det var fel på, det var platsens ande jag hade kommit för att uppleva och snope lomade jag därifrån. (s. 59).

Tämä kommentti sai aivoni laukkaamaan, herättäen tusinoittain assosiaatioita ja jatkopohdintoja. Kyllä, paikan hengellä on minunkin mielestäni suuri merkitys. Heettiläisten yhteyteen pääsee parhaiten matkaamalla heidän pääkaupunkiinsa ja kiipeämällä ylös heidän pyhille paikoilleen.
Toisaalla sekä kirjoitettujen tekstien että kuvataideteosten "autenttisuus" ei ole niin yksiselitteistä. Muinaisista mesopotamialaisista teksteistä vain harvasta tiedämme "kirjoittajan" nimen. Tekstejä kopioitiin ja muokattiin alati ja siitä on loppujen lopuksi kyse myös homeerisessä kysymyksessä: suullisena perimätietona kulkeneet tarut on useampi henkilö koonnut kirjalliseen muotoon. Ihmiset ovat kiinnostuneita yksilöstä ja siksi mysteeri siitä, kirjoittiko yksi ja sama henkilö Ilias- että Odysseia -nimiset eepokset (ja oliko hänen nimensä Homeros tai joku muu), on kiehtova mutta sinänsä aika epärelevantti. Modernilla ajalla kirjoitettujen tekstien "autenttisuus" on sitten täysin eri juttu. Lainaaminen on hyväksyttävää silloin kun kaunokirjallisessakin tekstissä sanasta sanaan lainaukset merkitään (aiheesta kirjoitti taannoin erinomaisesti Antti Majander).
Autenttisuus on myös hyvin monisärmäinen termi kuvataiteista puhuttaessa. Vuosituhansia kesti ennen kuin kreikkalaiset alkoivat "signeerata" patsaita ja/tai vaasimaalauksia, sitä ennen kaikki käsityöläiset olivat anonyymejä eikä taiteilijan ammattia tunnettu. Monet tunnetut rakennukset ja/tai taideteokset ovat ajan saatossa kärsineet vaurioita eivätkä ne rekostruioidussa muodossaan enää ole sitä mitä ne olivat alkuperäisinä. Monet "suurten mestarien" maalaukset saattavat itse asiassa olla oppipoikien tai apulaisten käsialaa, myös modernit taiteilijat eivät suinkaan aina fyysisesti toteuta taideteoksiaan. Ja mikä tärkeintä: tunnistammeko kopion alkuperäisestä, väärennöksen aidosta? Emme aina. Olisiko Mazzarellan reaktio ollut sama jos hän ei olisi tiennyt seisovansa modernissa kopiossa kivikautista luolaa? Olisiko hän sitten kirjoittanut innoittuneesti luolamiehen luovuudesta ja paikan maagisesta tunnelmasta?
Näitä jään pohtimaan. Leppoisaa sunnuntaita kaikille!

sunnuntai 10. tammikuuta 2016

Mitä luin tänään: Chris Bohjalian, The Light in the Ruins

Assyriologi on jo monessa yhteydessä maininnut kiinnostuksestaan ja harrastuneisuudestaan romaaneja ja dekkareita kohtaan, joissa joko liikutaan muinaisuudessa tai muinaistutkijoiden parissa. Ja jälleen syy pokkarin hankkimiselle oli yksinkertainen kun Chris BohjalianThe Light in the Ruins (Vintage Books 2013) osui nokkani eteen viime kesän lopulla (Akateemisessa Kirjakaupassa myytiin Stockmannin vanhoja varastoja pilkkahintaan pois). Parin euron hintaan kirja, jonka nimessä on raunioita ja takakannesta luettu teksti kertoi kyseessä olevan etruskirauniot. Näillä mentiin (taas) kassan kautta kotiin. 

Itse rauniotarinan kanssa kävi sitten niin, että puoliso nappasi sen lukemattomien hyllystä ensimmäiseksi, luki sen ja vasta ennen joulua se ajautui omaksi "sänkylukemiseksi". Muutamien iltojen ajan seikkailin siis ennen unen tuloa 1940- ja 50-lukujen Firenzessä ja sen ympäristössä, vanhassa aatelisvillassa, jonka tontilla sijaitsi vanhoja etruskihautoja seinämaalauksineen ja yksi romaanihenkilöistä on arkeologi. Ja taas tuli kauhea ikävä Italiaan... Etruskit ovat nuoruudenrakkauteni (ennen kuin löysin myöhäisheettiläiset) eikä se rakkaus ole oikeastaan siitä lainkaan haihtunut, asettunut hieman taka-alalle vain.

Nuori naispoliisi pääsee esimiehensä kanssa tutkimaan kahden naisen (leski ja hänen markiisitar-anoppinsa) murhaa 1950-luvun Firenzessä. Jo alkumetreillä aletaan epäillä, että murhilla on taustatarinansa toisen maailmansodan viimeisten vuosien tapahtumissa, kun saksalaiset takavarikoivat taidetta ja arkeologisia esineitä Italiasta ja Rosatin perheen villa puutarhoineen toimi myös saksalaissotilaiden viihdekäytössä. Naispoliisi puolestaan taisteli sodan loppupuolella partisaanien puolella ja murhatutkimusten myötä hänen oma osittain kadonnut muistinsa palautuu. Juonen rakenne ei ole kovin omintakeinen, mutta tarina on siitä huolimatta taitavasti kirjoitettu ja tärkeää on myös jännityksen säilyminen aivan loppumetreille saakka. Murhaajaa ei ole liian helppo arvata. Toisaalla taas myös puolisoa häiritsi yksi lievä anakronismi: vaikka vanhojen italialaisvillojen pihoilla on tänään runsaasti uima-altaita, eivät yksityiset ulkoaltaat yleistyneet "Amerikoissakaan" kuin vasta toisen maailmansodan jälkeen. 

Entä etruskihautojen ja esineiden kuvaus? Bohjalian ei uskaltaudu kovin syvälle niihin, mutta onnistuu erinomaisesti luomaan romanttisen tilan ja tunnelman maatilan viinilehdon perukkaan. Siellä muinaiset etruskit tanssivat ja musisoivat hautakammioiden seinämaalauksissa (esikuvanaan todennäköisimmen nk. Tomba del triclinio Tarquiniassa), samoin siellä kalastaa poika (haudasta tomba delle caccia e pesca) ja kammion sarkofagit (siirretty Arezzon arkeologiseen museoon) herättävät heti mielleyhtymiä niihin aitoihin löytöihin, joita silloin hamassa menneisyydessä minäkin opiskelin. Kun nämä kaikki ottaa huomioon, kirjan mitäänsanomaton kansi herättää ihmetystä -- miksi ihmeessä siinä ei ole käytetty jotain upeita etruskiesineitä tai maalauksia kuvituksena?
Ja kuinka ollakkaan, villan alueelta on löytynyt myös khimaira-veistos, esillä puutarhassa ja sen mukaan rakennusta kutsutaan nimellä Villa Chimera. Vaikka khimaira onkin vähäaasialainen tultasyöksevä myyttinen hybridihirviö, tunnetuin sitä kuvaava taideteos on Arezzosta jo 1500-luvulla löydetty "etruskilaisena" pidetty pronssiveistos, tänään esillä Firenzessä. Kaikesta huolimatta hyvin konstruioitu kokonaisuus.

Kenelle tätä dekkaria voisi suositella? Aika monelle, etenkin niille jotka pitävät toscanalaisista maisemista ja jotka kaipaavat kevyttä lukemista esimerkiksi Italiaan suuntautuvalle lomamatkalle. Yhdysvalloissa The Light in the Ruins on ollut ainakin jonkinlainen myyntimenestys ja matkailuala luonnollisesti hyödyntää kaunokirjallisuutta mainostaessaan palveluitaan. Vaikka tarinan kylää ei olekaan olemassa, on kirjailija kuulemma inspiroitunut ihan oikeasta paikasta nimeltään Montisi. Tai sitten niille, joilla ei ole mahdollisuuttakaan päästä paikan päälle. Viime vuonna en toiveista huolimaatta oikeasti astunut Italiaan, mutta virtuaalisesti näitä matkoja voi tehdä. Yhä uudestaan ja uudestaan. Jään siis myös odottelemaan Vera Valan uusinta kirjaa -- minulla on hienoinen kutkutus, että siinäkin seikkailtaisiin etruskimaisemissa...