sunnuntai 2. huhtikuuta 2017

Vilpitön mieli jatkopostaus: kirjailijatapaaminen Tammella

Assyriologi postasi alkuvuodesta Jouni Rannan ja Marko Erolan paljastuskirjasta Vilpitön mieli. Miten myin Suomen täyteen väärennettyä taidetta (Tammi 2017). Keskiviikkona lähdin ennen Helsingin yliopistossa järjestettyä Pecha Kuchaa käymään Tammella, missä järjestettiin kirjan tiimoilta tapahtuma. Tässä lyhyesti pari huomiota tapahtumasta.
Kuten aikaisemmassa postauksessani totean, kirja ei kerro ainoastaan siitä miten Ranta omien sanojensa mukaan myi Suomen täyteen väärennettyä taidetta vaan se on erikoinen minä-muotoon kirjoitettu "kasvukertomus" ilmeisen lahjakkaasta "alakastiin" kuuluvasta miehestä, joka vielä kaikkien elämänvaiheidensa jälkeenkään ei pääse eroon alemmuuskompleksistaan ja jolla on palava halu tuoda itsensä ja oma versionsa tapahtumista esille. Kirjan keskiössä eivät siis ole taideväärennösten ja väärennetyn taiteen kaupan ympärillä vellovat päivänpolttavat kysymykset, vaan rikoksistaan tuomittu taidekauppias itse.

Lähtiessäni tapahtumaan en oikein tiennyt mitä odottaa. Ilmoituksessa ei kerrottu kuka kirjan tekijöitä haastattelee eikä lähestymiskulmaa siten paljastettu. Haastattelun vetänyt kustantamon oma edustaja (nimi ei valitettavasti jäänyt mieleen, eikä Tammen kotisivuilla ole henkilöstön esittelyä kuvien kera) ei ollut kirjan sisällön (kasvukertomus & väärennetyn taiteen kauppa) asiantuntija. Esitetyt kysymykset eivät olleet järin mielenkiintoisia, kirjaa kehuttiin rohkeaksi esilletuloksi, mutta siitäkin voidaan olla montaa mieltä (palavassa halussa saada oma ego esille ei minun mielestäni ole mitään rohkeaa). Ranta kehui sitä, miten oli ennustettu hänen päälleen satavan tekstin johdosta tukku kunnianloukkaussyytteitä, mutta näin ei ole käynyt.

Haastattelu oli lattea. Mielessäni kävi heti kysymys: miksi Tammi ei ollut hankkinut paikalle jotakuta "vastapuolen" edustajaa haastattelemaan -- taidehistorioitsijaa tai huutokauppa-asiantuntijaa? Ymmärrän täysin sen, ettei Erola halunnut tehdä kirjasta journalistista tutkimusta, vaan hän keskittyi ainoastaan Rannan tarinaan eikä hänellä todellakaan ollut mitään velvotteita antaa kirjassa "vastapuolelle" mahdollisuutta esittää omaa versiotaan tapahtumista. Mutta juuri sen vuoksi olisi ollut huippua jos "vastapuoli" olisi haastattelussa voinut haastaa kirjan kirjoittajat. Tämä olisi mielestäni asettanut myös kirjan kustantajan edullisempaan valoon -- nyt jäi tunne, että kirja on otettu kustannusohjelmaan vain dollarinkuvat silmissä. Menetimme todennäköisesti monta mielenkiintoista kysymystä ja näkökulmaa. Toisaalla yleisöstä haastattelun jälkeen esitetyt kysymykset ja kirjoittajien niihin antamat vastaukset paljastivat niin suuret aukot heidän tiedoissaan, että "korkeammalla" tasolla kulkenut keskustelu oli varmasti aivan mahdoton toiveuni omalta puoleltani. Rannan persoonasta ja avuista minulle oli muodostunut jo kuva hänen elämäkertansa perusteella, häneltä ei odottanut oikeastaan mitään. Erolan olin mieltänyt fiksummaksi ja oletin, että vaikka kirja on vain Rannan kertomus, olisi tutkiva journalisti edes jollain tasolla perehtynyt itse aiheeseen, taiteeseen ja siihen mitä taideväärennöskentällä tapahtuu/on tapahtunut Suomen ulkopuolella. Karvani nousivat pystyyn monesta vastauksesta ja heitosta, esim. siitä kuinka 70% roomalaisista patsaista on kuulemma väärennöksiä (= Erola). Tai että kuuluisan taiteilijan ateljeessa oppilaan maalaama työ on väärennös (= Ranta). Kun puhujat/kirjoittajat eivät hallitse termejä "taide", "taideteos", "kopio", "väärennös" jne., muuttuvat lausunnot onnettomaksi ja virheelliseksi räpeltämiseksi.

Taide kun on pohjimmiltaan jotain aivan muuta kuin se tekninen suoritus, esimerkiksi siveltimen veto -- se mitä Veli Seppä teki ja jossa hän oli kiistatta hyvä. Taideteoksen tekninen suoritus, etenkin muissa kuin maalauksissa, on verrattain usein jonkun muun kuin taiteilijan itsensä tekemä, niin muinaisuudessa kuin nykyaikanakin. Silti nämä työt eivät ole "väärennöksiä".  Tätä aihetta olisi varmasti tarpeen valottaa taiteesta tietämättömille hieman enemmänkin, mutta näistä kenties yksityiskohtaisemmin joku toinen kerta.

Hieman huvittuneena kuuntelin Rannan neuvoja miten "epävarma" (= väärennös) maalaus kannattaisi nyt mieluummin jättää kodin seinälle roikkumaan ja toivoa, että se vuosikymmenien myötä muuttuisi jollain poppaskonstilla aidoksi -- jotta perilliset voisivat sitten myöhemmin myydä sen voittoa vastaan eteenpäin "aitona". Uskon että Suomenkin taidemarkkinoilla on nyt osaltaan Rannan oman kirjan myötä opittu yksi tärkeä seikka: provenienssin tarkistaminen jokaisen isomman taidehankinnan kohdalla. Jos haluaa kylvää riidan ja mielipahan siemeniä lapsilleen tai muille perillisille niin sitten voi jättää taulunsa tutkimatta. Kaikki vastuulliset taiteen omistajat tekevät tarkistukset nyt, vain näin saadaan ne kenties tuhannet väitetyt väärennökset pois kierrosta. 

Edelleen Ranta suurena "asiantuntijana" neuvoi kysyjää hankkimaan taidetta suoraan nykytaiteilijoilta. Tämä on erittäin suositeltavaa, kunhan muistaa, että sijoitusmielessä sitä ei ehkä kuitenkaan kannata tehdä. Kukaan ei osaa ennustaa kenen taide nousee myöhemmin arvoon arvaamattomaan ja jos seuraa vähänkin esimerkiksi huutokaupoissa toteutuneita hintoja, tietää minkälaisissa jälleenmyyntihinnoissa liikutaan. Hylkää siis taidesijoittaminen ja hintojen tuijottelu -- osta taidetta omaksi iloksi ja privaatin nautinnon lähteeksi. Säilytä taideteoksen tiedot ja kuitit niin, että perillisesi saavat ne varmasti. Sijoita mieluummin omaan sivistykseesi ja lastesi koulutukseen. Ne maksavat itsensä moninkertaisesti takaisin. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti